Hämeentullista Härkätielle

Turusta Hämeen suuntaan

Luoto, Markku ja kirjatyöryhmä: Hämeentullista Härkätielle – läpi Nummenpakan. Nummenpakanseura 2020. 142 s.

Vuonna 1622 Ruotsissa annettiin laki, jonka mukaan kaupunkien oli kannettava ns. pikkutullia markkinoille tuotavista samoin kuin kaupungista vietävistä tuotteista. Tätä varten kaupunkien ympäri oli rakennettava tullimuuri ja käynti kaupunkiin tapahtui tulliporttien kautta. Turkuunkin tällainen tulliaita, taketti, tietenkin rakennettiin ja yksi näistä tulliporteista oli Hämeeseen johtavan keskiaikaisen tien sulkeva Hämeentulli. Se sijaitsi nykyisen yliopistonmäen alapuolella. Muistona tästä on hieman kaupunkiin päin vielä Hämeenportti-niminen aikoinaan legendaarinen ravintola.

Tästä alkaa Nummenpakanseuran tuottama kirja, joka seuraa nykyistä Vanhaa Hämeentietä askel askeleelta, talo talolta ja kertoo seuraavien kahden kilometrin matkan historian varsin perusteellisesti. Tarina alkaa siis Hämeentullista ja päättyy Hannunniittuun. Tämä tarinan päätepiste on saanut nimensä Prinkkalan herran Kristian Hannunpojan mukaan. Hän sai ansioistaan Liivinmaan sodassa (1600–1617) hallintaansa Paaskunnan ratsutilan, johon kuului kyseinen heinäalue, varsinaissuomalaisittain niittu eli niitetty.

Tämä parikilometrinen matka Hämeenportista Hannunniittuun on allekirjoittaneelle varsin tuttu. Ravintola oli opiskelijoiden ja nuorempien tutkijoiden tukikohta ja varsinaisen Hämeentullin paikalla on myös Turun yliopiston ylioppilaskunnan asuinrakennus ja ravintola. Toisessa päässä tätä kaksikilometristä matkaa oli kotini toista vuosikymmentä.

No itse asiaan. Kirja rakentuu lyhyisiin tietoartikkeleihin, joskus sivun mittaisiin, joskus vain muutaman lauseen pituisiin, ja niitä täydentäviin kuviin, joiden kautta kuljetaan Vanhaa Hämeentietä jalan, vossikalla, fuurmannin (kuorma-ajuri) kyydissä, raitiotievaunulla (vuoteen 1972 asti), bussilla tai oikein autollakin. Kirja tarjoaa talo talolta kertomuksen Nummenpakan ja Vanhan Hämeentien varren asumisesta ja elämisestä.

Nummenpakan ja nykyisen Vanhan Hämeentien varren asutus syntyi 1800-luvun lopulla, kun Turkuun, kuten muihinkin kaupunkeihin tulivat rakennussäännökset ja asemakaavat. Tuolloin kaupungin ulkopuolelle, tässä tapauksessa Kaarinan kuntaan kaupunginrajan läheisyyteen alkoi syntyä taajaväkinen yhdyskunta – aivan samalla tavalla kuten mm. Pispala Tampereen rajalle tai vaikkapa Haaga Helsingin ulkopuolelle. Täällä tonttimaa oli halvempaa ja rakennussäännöt vapaammat. Tontit joko ostettiin tai vuokrattiin yksityisiltä maanomistajilta, tässä tapauksessa pääasiassa Paaskunnan kantatalolta.

Paitsi talo talolta esittelyä kirja tarjoaa myös historiatietoa Turun kaupungin laajentumisesta. Vuoteen 1939 asti Nummenpakan, Vanhan Hämeentien ja Kuralan alue kuului Kaarinan kuntaan, kunnes alue liitettiin Turkuun. Tämä tapahtui Kaarinan omasta aloitteesta, koska Turun rajalla sijainneen työläiskaupunginosan ylläpito tuli kunnalle kalliiksi. Muutos toi myös tarkemmin säädellyn rakennusohjeiston ja luonnollisesti vaikutti alueen uudisrakentamiseen.

Mutta Vanhan Hämeentien perusilme on säilynyt pitkälti samanlaisena kuin millainen se on ollut jo ennen sotia. Katua kulkiessa saattaa selkeästi nähdä, miten aika on onnistunut säästämään vanhan kulttuurimiljöön. Vaikka rakennusten omistajat ovat toiset ja vaikka niiden toiminnalliset funktiot saattavat olla muuttuneet, vieläkin voi nähdä vanhassa rakennuskannassa entisen maitokaupan, lyhyttavaraliikkeen tai suutarinverstaan. Tokihan on uuttakin rakennettu, mutta hillitysti. Mutta vaara tietenkin uhkaa, Nyt kamppaillaan siitä, saako vaiko eikä saa Vanhan Hämeentien alkupäähän rakentaa kerrostaloja, vai saako keskiaikainen kulkutie olla edelleenkin matalaa pientaloasutusta.

Kulkuväylän toinen pää, Hannunniittu on rakennettu 1960-luvulta lähtien kerrostaloalueeksi – onneksi aika väljäksi. Sinne on syntynyt myös koulukeskus ja liiketoimintaa kuitenkin niin, että armelias luonto jonkin verran lieventää kontrastia vanhan puutalorakentamisen ja uuden asuintalorakentamisen välille. Ja kaiken huippuna kuitenkin ja onneksi on Hannunniitun ääripäässä säilytetty Kuralan kylänmäki, josta tehtiin elävä ulkomuseo, joka tarjoaa nykyihmiselle näkymän siitä, miten 1950-luvun kaupungin laidalla eläneessä maalaiskyläyhteisössä asuttiin ja elettiin.

Teoksen loppusivuilla tarjotaan vielä katsaus Hämeen härkätien kulusta Liedon, Tarvasjoen, Marttilan kautta Koskelle, josta se sitten muissa lähteissä jatkuu aina Hämeenlinnaan asti.

Rakenteellisesti kirja on jossain määrin sekava. Vaikka lyhyet tietoartikkelit ja -iskut seuraavat toisiaan ja niitä tukevat selkeät aluekartat, on sekaan skannattu kaikenlaista tilpehööriä, jotka toki kuuluvat asiaan, mutta antavat levottoman kuvan. Teoksen lopulla on kiitettävä luettelo kaikista niistä yrityksistä, jotka ovat toimineet Vanhan Hämeentien varrella kautta aikojen. Näiden yritysnimien jälkeen on myös laitettu viitekoodi, joiden avulla halutessaan voi sijoittaa ne kadunvarsikartoille. Mutta jos kiinnostusta on, voi kirjan kanssa kulkea tuon parin kilometrin matkan ja kuluttaa hyvän puolipäivän tutustumalla ainutlaatuiseen kulttuurimiljööseen. Saattaisi kuvitella, että kirjan annista voisi tuottaa myös mobiilisovelluksen.

Itse omakohtaisesti miljöössä vaeltaneelle kirja on tosi arvokas dokumentti kulttuurimiljöön hallitusta muutoksesta, toivottavasti muillekin.

Lassi Saressalo

Kirjaa koskevat tiedustelut: Markku Luoto, sp luotomarkku.m@gmail.com tai p. 050 5985 659