Ihmisten keskellä, ihmisten kanssa

Kansansivistyksen lyhyt historia

Penttinen, Outi: Ihmisten keskellä, ihmisten kanssa. Pohjois-Päijänteen kansalaisopisto Korpilahti-Luhanka. Pirkko Savinen, Hämeenlinna 2020. 144 s.

Ensiksi on tehtävä selviksi kahden termin ero. Kansalaisopistot (joita joillakin paikkakunnilla kutsutaan työväenopistoiksi, aikuisopistoiksi yms.) ovat suomalaisia yleissivistävää aikuiskoulutusta (aikuiskasvatusta) tarjoavia oppilaitoksia, jotka saavat taloudellisen toimintamahdollisuutensa nauttimalla valtionosuutta vapaasta sivistystyöstä säädetyn lain nojalla. Ne ovat kaikille avoimia, eikä niissä ole pääsyvaatimuksia kuten pääsykoetta.

Kansalaisopistoja on nykyisin hieman alle kaksisataa. Opistojen toimintaan sekä opetukseen osallistuu vuosittain satoja tuhansia opiskelijoita ja opetustunteja opistoissa järjestetään vuosittain yli 2 miljoonaa. Opetusalat sisältävät käytännössä kaiken mahdollisen ihmiselämän alueelta henkisistä askarruksista, helppoon yhdessä viihtymiseen. Kansalais- tai työväenopiston omistaa useimmiten kunta, mutta osa opistoista on yksityisiä.

Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle vuonna 1899. Se yhdisti ruotsalaisen grundtvigilaisen sivistysideologian työväenliikkeen tarpeeseen nostaa kansakunnan yleisen tietoisuuden ja osaamisen sekä osallistumisen tasoa. Tavoitteena oli ja on vieläkin tarjota opiskelijoille lähes ilmaista yleissivistävää koulutusta, nostaa kansan sivistystasoa, mutta nykyisin myös tarjota harrastuksenomaista yhteisöllistä opintotoimintaa jokaiselle, joka sitä haluaa.

Kansanopisto taas on Suomessa toisen asteen oppilaitos, joka antaa sekä yleissivistävää että ammatillista koulutusta yleensä täysi-ikäisille ihmisille, pohjakoulutuksesta riippumatta. Kansanopistot ovat pääosin sisäoppilaitoksia, joissa opiskelijat asuvat kampuksella asuntolassa opintojensa ajan. Kansanopistot kuuluvat nekin vapaan sivistystyön lainsäädännön piiriin ja toteuttavat omalta osaltaan jatkuvan, elinikäisen oppimisen periaatetta. Kansanopistoja ylläpitävät erilaiset järjestöt ja säätiöt, jotka ovat usein sidoksissa aatteellisiin taustayhteisöihin, joskus myös kunnat.

Outi Penttinen kokosi yhteen Pohjois-Päijänteen kansalaisopiston elämäntaipaleen. Korpilahden ja Luhangan kunnat päättivät perustaa oman yhteisen kansalaisopiston, kun sen mahdollisti laki kansalais- ja työväenopistojen valtionavusta vuonna 1963. Se tarjosi taloudellisen pohjan hankkia opetuskapasiteettia mm. korvatakseen opettajien luento- ja matkakorvaukset.

Kansalaisopiston tehtävänä oli lain mukaan ”edistää aikuiskasvatusta opettamalla kansalaisille heidän vapaa-aikanaan sellaisia tietoja ja taitoja, jotka ovat tarpeellisia kansalaiselämässä sekä edistävät itseopiskelua ja henkistä itsensä kehittämistä, ynnä ohjata vapaa-ajan oikeaan käyttöön”.

Tässä nähdään lain kaksitahoinen halu vaikuttaa kansalaisiin. Toisaalta jatkaa entistä kansansivistystyötä, mutta samalla mahdollistaa myös kansalaisten osallistuminen yhteisölliseen vapaa-aikatoimintaan. Näin kytkettiin taustalla ollut kansansivistystyö ohjattuun harrastustoimintaan – rakennettiin yhteistä olemista ja osaamista.

Tässä yhteydessä ei ole syytä lähteä seuraamaan Pohjois-Päijänteen kansalaisopiston työtä kronologisesti. Tämän yleistettävän tarinan voi kukin käydä katsomassa oman paikkakuntansa kansalaisopiston kurssitarjonnasta.

Kotiseutuliikkeen kannalta on sen sijaan voimakkaasti syytä painottaa kansalaisopistojen merkitystä niin sanotun kansanhistorian kirjoittamisessa. Tällä tarkoitan työtä, jossa kyläyhteisöt, kaupunkijärjestöt ja muuta toimijat haluavat koota aineistoja ja julkaista oman alueensa, oman yhteisönsä tarinoita – kyläkirjoja, kaupunginosateoksia, yhteisöjulkaisuja.

Kansalaisopistot kautta maan ovat olleet ja ovat edelleen tässä työssä ensiarvoisen tärkeitä työkaluja. Niillä on ollut mahdollisuus rekrytoida asiantuntijoita paikallisosaajien tueksi tarjoamaan osaamistaan muistitietoaineiston keräämisessä, dokumentoinnissa, aineiston työstämisessä, arkistoinnissa ja jopa julkaisujen laatimisessa. Ilman tätä taloudellista ja tietämyksellistä panosta moni kylä- ja kaupunginosakirja oli jäänyt tekemättä.

Outi Penttisen kirjoittama ja Pekka Suomäen aika perinteisesti, mutta selkeästi taittama teos on kunnianosoitus vapaalle kansalaistyölle, joka itsenäisenä toimintayksikkönä, Pohjois-Päijänteen kansalaisopistona, päättyi vuoteen 2008, kun Korpilahti ja Luhanka liittyivät Jyväskylään. Mutta ymmärtääkseni työ kansansivistyksen parissa jatkuu muodollisista rakenteista huolimatta.

Lassi Saressalo