Paikkarin torpan Elias

Uusvanhaa Eliaksesta

Laaksonen, Pekka; Linna, Eeva-Kaisa; Piekka, Risto (toim.): Paikkarin torpan Elias. Karjalan Sivistysseura ja Paikkarin torpan Tuki 2019. 94 s.

Karjalan Sivistysseura ja Paikkarin torpan Tuki, kaksi äkkiseltään ajateltuna toisistaan kaukana olevaa kulttuuriyhdistystä ovat löytäneet toisensa luonnollisen teeman yhteydessä. Karjalan Sivistysseura on karjalaisen kulttuurin tukija ja edistäjä ja yhdistää karjalaiset valtakuntien rajan molemmin puolin huolehtimaan kielestään ja kulttuuristaan ja on sitä kautta myös Elias Lönnrotin työn arvossa pitäjä ja häneen liittyvän tutkimuksen tukija. Siksipä Sivistysseura onkin luonnollinen yhteistyökumppani Paikkarin Torpan tuki -yhdistykselle, joka on toiminut vuosia Lönnrotin synnyinkodin olemassaolon puolustajana, vienyt eteenpäin kulttuurikohteen tunnettuutta ja nyt yhdessä Senaattikiinteistöjen ja Lohjan kaupungin kanssa toimii kesäisin museokohteen aukiolon mahdollistajana ja Elias Lönnrotiin liittyvän kulttuuriperinnön vaalijana.

Nyt käsillä oleva kirjanen kertoo valittujen, uudelleen julkaistavien aineistojen kautta Paikkarin torpan pojasta, Eliaksesta. Miten ja miksi juuri nämä tekstit on kirjasen otettu, ei varsinaisesti selviä, mutta ovat mielenkiintoista luettavaa yhtä kaikki. Mutta ensiksi Pekka Laaksosen pari kommenttia. Paikkarin torppa ei ollut Lönnrotin syntymäkodin alkuperäinen nimi. Se oli Valkjärven torppa.

Nykynimen torpalle antoi Zacharias Topelius ja Maamme-kirjan myötä se tuli tunnetuksi, ja on nykyisin yleisesti käytössä. Toiseksi Laaksonen tietää kertoa, että Eliaksesta ei pitänyt tulla Eliasta, mutta naapurin emäntä, joka vei poikaa lumimyrskyssä kastettavaksi, unohti suunnitellun nimen matkalla, ja pappi katsoi sopivaksi raamatulliseksi nimeksi Eliaksen. Näin kansallinen suurmiehemme Elias sitten sai nimensä. Kotitorppansa sekin uudelleen kastettiin.

Kirjanen alkaa Topeliuksen kuvauksella Paikkarin torpasta. Kuvauksen taustaksi hän oli laatinut kyselyn Lönnrotille, joka vastauksineen on myös tekstin liitteenä. Topeliuksen teksti on osa Lönnrotin 80-vuotispäivän juhlakirjaa vuodelta 1882. Toinen artikkeli on professori Aarne Anttilan radioesitelmä vuodelta 1932 – taaskin siis Lönnrotin juhlavuonna.

Hän kuvailee Eliaksen elämää, kotioloja, surua lasten ja vaimon kuolemien johdosta, ahertamista kansallisessa tehtävässä ja lopulta suurmiehen poismenoa vuonna 1884. Anttila onkin sopiva valinta tähän yhteyteen, onhan hän ensimmäinen, joka uskaltautui kirjoittamaan Lönnrotin elämäkerran.

Kolmas teksti on professori, sittemmin akateemikko Martti Haaviolta, joka tarkastelee Helsingin Sanomien juhla-artikkelissaan vuodelta 1952 Lönnrotia ihmisenä suurmiehen virallisen, vakavaksi luodun roolin takaa. Lönnrot ei ollut sellainen tosikko ja ainoastaan Kalevalaansa ja tieteeseen keskittynyt tutkijahahmo vaan joviaali seuramies, humoristi, mutta samalla uuden etsijä, kulkija ja matkamies niin tieteen nimissä kuin omaksi ilokseen maita ja kansoja kiertänyt ympärilleen katsoja.

Kaarlo Wanamo, tietokirjailija, kuvaa omassa tekstissään vuodelta 1914 Lönnrotia kansalaisten parissa. Hän oli ”alhainen”, ei kaihtanut seurustelua tavallisen rahvaan parissa Lohjalla, otti lasillisen, jos oli tarve ja joi kahvia emäntien kanssa niin kuin ihan tavallinen ihminen, vaikka oli professori ja ritarikunniamerkinkin saanut.

Vuodelta 1930 on peräisin kirjan viimeinen Lönnrotin persoonaa valaiseva artikkeli. Kirjailija ja diplomaatti Reino Silvannon esitelmä vuodelta 1930 keskittyy Lönnrotin käsityöharrastuksiin. Räätälihän hänestä piti isänsä perästä tulla ja tämän työn hän myös taisi. Sen myötä myös kiinnostus oli herännyt vaikkapa rahvaan pukuihin, joita hän matkamuistiinpanoissaan kuvaa. Mutta vähemmän tunnettua on hänen kätevyytensä nikkarina.

Lönnrot väsäsi itselleen jopa huonekaluja ja kirjoituspöytänsä lukutelineen. Jopa kanteleen teko Eliakselta sujui. Hän oli myös taitava seppä ja kirjansitomisen taidon oli mies oppinut kouluaikoinaan asuessaan kirjansitoja Åttmanin luona Tammisaaressa.

Nämä henkilökuvat tuovat kansakunnan kaapin päälle pölyttymään nostetun Elias Lönnrotin alas kansansa pariin ja tarjoavat lukijalle tyylitaiturikirjoittajien kynästä kuvia miehestä, joka oli kuin olikin melko tavalla ihan oikea ihminen.

Kirjasen lopussa on suomennettuna Elias Lönnrotin väitöskirja vuodelta 1832. Se käsittelee suomalaisten maagisia parannuskeinoja (Om finnarnes magiska medicin). Sitä ennen hän oli vuonna 1827 valmistunut humanististen tieteiden maisteriksi, kuten siihen aikaan oli tapana. Opinnäyte käsitteli Väinämöistä. Viimeisille sivuille ovat toimittajat koonneet kalenteritietoja Lönnrotin elämästä suruineen ja iloineen. Tämä on mielenkiintoinen kokonaisuus kaikille, jotka haluavat tietää enemmän ihminen Elias Lönnrotista.

Mukava pikku kirjanen vaikkapa muistoksi vierailusta Paikkarin torpalla.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Paikkarin torpan tuki ry