Männää Lopottii

Lyhyen elämän kauppala

Kujala, Helena (toim.): Männää Lopottii! Lahdenpohjan kauppalan kirja. Suur-Jaakkimalaiset ry 2017. 400 s.

Jaakkima (ruots. Jakimvaara) on entinen Suomen kunta Laatokan Karjalassa Neuvostoliittoon lopullisesti vuonna 1944 liitetyllä alueella. Jaakkiman suurpitäjä jaettiin kolmeen kuntaan 1920-luvun alkupuolella. Vuonna 1923 sen kymmenen eteläisintä kylää muodostivat uuden Lumivaaran kunnan. Vuonna 1924 Jaakkiman kunnan kauppakylästä, Lahdenpohjan hovin alueista ja joistakin Lahdenpohjan kylän tiloista, muodostettiin Suomen kolmastoista kauppala nimellä Lahdenpohjan kauppala.

Itse asiassa kauppalan nimeksi olisi voinut tulla Lopotti. Sillä nimellä näet tunnettiin se Laatokan suojainen Sieklahden markkinapaikka, jonne oli syntynyt kauppakeskittymä, satama ja puunjalostusteollisuutta. Kauppala-asiaa oli ajettu jo kauan. Sanomalehti Ilmatar kutsui Lahdenpohjan kylää kauppalaksi jo vuonna 1886. Kylään oli syntynyt myös tonttikartta ja kylän järjestyssäännöt vahvistettiin vuonna 1902.

Kauppaloita, joilla ei ollut kaupunkien oikeuksia ja velvoitteita, oli Suomeen alkanut syntyä 1800-luvun loppupuolella, mutta varsinainen kauppalabuumi alkoi 1920-luvulla. Kuntamuotona kauppala oli tehokkaampi kuin maalaiskunta, mutta väestölleen halvempi kuin kaupunki. Se toimi väliportaana maalaiskunnan kasvaessa kaupungiksi.

Se oli tarpeellinen kuntamuoto aikana, jolloin kaupunkien ja maalaiskuntien hallintojärjestelmät erosivat huomattavasti toisistaan. Joissain tapauksissa koko maalaiskunta muutettiin kauppalaksi, mutta useimmiten, kuten Jaakkimassa, vain maalaiskunnan taloudellis-sivistyksellinen keskus erotettiin omaksi hallintokokonaisuudekseen. Seurakunta säilyi useimmiten yhtenä kokonaisuutena.

Uuden kauppalan asemakaavan suunnitteli Viipurin asemakaava-arkkitehti, sittemmin Suomen ensimmäinen asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman. Lahdenpohjan markkinapaikalle, uuden kauppalan keskustaan oli syntynyt vuosisadan alussa jo taajamille tyypillinen yrityskeskittymä, oli kemikalio, kenkäkauppa, tuli kirjakauppa ja kieltolain purkauduttua myös viinakauppa.

Taajamaan asettui kolme pankkia, työtä tarjosivat puunjalostus, liikenne, kauppa ja vanha peruselinkeino, kalastus Laatokalla. 1920-luvulla elintaso nousi ja myös matkailijat löysivät syntyneen Lahdenpohjan, josta järjestettiin retkiä ”Laatokan meren” saaristoon ja tietenkin Valamon luostarisaarelle. Kauppalasta oli hyvät rautatieyhteydet Karjalan rataa Viipuriin ja Joensuuhun, linja-autolla pääsi Viipurin ja Imatran lisäksi vaikkapa Sortavalaan, Savonlinnaan ja Simpeleelle.

1930-luvulle tultaessa kauppalan infrastruktuuri oli kunnossa, asuttiin ”melkein kuin kaupungissa”. Kunnallispolitiikka oli samanlaista asioiden veivaamista kuin muuallakin, lääkäripalvelut hoidettiin naapurikuntien kanssa yhdessä ja sähköä tarjosi Imatran Voima. Koulua saattoi lapsi käydä keskikoulua ja lopulta lukiota myöten ja sivistyslaitoksena toimi myös Jaakkiman Kristillinen Kansanopisto. Ruumiillisesta kunnosta, isänmaallisesta kasvatuksesta ja hyvien elämäntapojen edistämisestä vastasivat urheiluseurat, nuorisoseura ja suojeluskunta, martat ja lotat sekä työväenyhdistys ynnä raittiusseura. Hengellistä ravintoa tarjosi seurakunta, jonka uljas Jaakkiman 3000 henkilöä vetävä kirkko seisoi korkealla mäellä.

Rannikkotykistörykmentin varuskunta nousi kauppalan maille ja tarjosi oman lisänsä kauppalakuvaan – niin henkilöstönsä kuin funkkisrakennustensa kautta. Satamassa viihtyivät rykmentin aseistetut pienalukset kalastusveneiden ja matkustajalaivojen rinnalla. Oliko varuskunnan synty 1932 Lahdenpohjaan tulevaisuuden enne? Tilanne rajalla kiristyi ja ”ylimääräiset harjoitukset” syksyllä 1939 toivat kauppalaan ja sen liepeille runsaasti uutta sotaväkeä.

Kouluihin majoitettiin joukkoja ja koulutyö keskeytyi. Osa kauppalalaisista lähti varmuuden vuoksi länttä kohti. Kunnes marraskuussa talvisodan ensimmäiset pommitukset kohtasivat kauppalaa ja varsinainen evakuointi alkoi. Viimeiset lähtivät maaliskuussa, kun kuultiin, että koko ”Laatokan meri” rantoineen oli jätettävä vieraille asuttajille. Takaisin päästiin kyllä jo syksyllä 1941. Ahkerimmat korjasivat talonsa ja siivosivat rappeutetut rakennukset. Yrittäjät alkoivat taas yrittää, hiuksia leikattiin ja elokuvissa käytiin. Mutta koko ajan elettiin väliaikaisuuden tunteessa. Joku kyllä uskoi tulevaisuuteen, Osuuskauppa avasi uuden liikepalatsinsa keväällä 1944.

Kunnes taas oli lähdettävä. Mentiin ihmettelemään ruotsinkielisiä Närpiöön ja Kristiinankaupunkiin, jonne kunnan hoitokunta asettui, kunnes jaakkimalaiset ja lumivaaralaiset ohjattiin Etelä-Pohjanmaalle. Osa yrittäjistä jäi sinnittelemään ruotsinkieliselle alueelle, osa hakeutui muualle. Neljäsosa kauppalan siirtoväestä sijoittui Lapväärtiin, loput hajaantuivat ympäri maata Jyväskylään, Heinolaan, Helsinkiin, Varkauteen. Kauppalalaisten hajaannuksesta kertoo, etteivät he ole katsoneet tarpeelliseksi perustaa omaa kotipaikkayhdistystään vaan ovat asettuneet entisen emopitäjänsä nimikkoyhdistyksen yhteyteen. Viipurin Lääninhallituksen päätöksellä Lahdenpohjan kauppala lakkasi olemasta 31.12.1948. Nyt evakoiden jälkeläiset voivat vierailla esivanhempiensa kotitanhuvilla – turisteina vieraalla maalla.

Juoksevan kronologian lomaan ja omiksi luvuikseenkin toimittaja rakentaa kuvia elävästä elämästä kauppalan reilun kahdenkymmenen vuoden elämäntaipaleelta. Henkilökuvat kertovat arjesta ja juhlasta, työstä ja vapaa-ajasta. Esiin nostetaan myös muutama tunnetumpi persoona, kuten vaikkapa tuleva kansanedustaja Veikko Vennamo, kauppalan perustaja Emil Fennander, lapset lahjoilla huomioinut tuomari Brunou tai Pietarista vallankumousta turvaan paennut kelloseppä Rudolf Julku vaimonsa Ellan kanssa. Lopussa on hajanainen luku Lahdenpohjasta tänään (joka on ihme kyllä säilyttänyt nimensä) ja kartalta voi nähdä suomalaisten rakentamat ja vielä jäljellä olevat rakennukset. Karttaa voi verrata etusisäkannen karttapiirrokseen sotia edeltäneeltä ajalta.

Viimeiset sivut on omistettu kirjassa mainittujen henkilöiden luettelolle, mikä erityisesti lahdenpohjalaisia etsiville on hyvä lisä tähän hyvin toimitettuun ja selkeään kertomukseen menneestä ajasta.

Kannen kuvassa poseeraa Mikko Luukko Jaakkiman Osuuskaupan uuden, vuonna 1928 hankitun auton ratissa.

Lassi Saressalo

Tiedustelut:  Suur-Jaakkimalaiset ry, tarja.rantama (at) gmail.com