Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Pintaa syvemmälle

Aalto, Ilari & Helkala, Elina: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita. Nuoren arkeologin käsikirja. Atena 2019. 87 s.

Vuonna 2015 matkattiin pariskunnan kanssa suomalaiseen keskiaikaan, sitten parin vuoden kuluttua muinaiseen Suomeen ja nyt opetetaan uusi sukupolvi etsimään menneisyyttä. Ilari Aalto on arkeologi ja kertoo opiskelemastaan ja tutkimastaan maailmasta ja maailmoista. Elina Helkala on kuvataiteilija, mediataiteen ja muinaistekniikan artesaani, joka tarjoaa lukijalle ja katselijalle kuvina sen, mitä Ilari ei jaksa tai pysty sanoina kuvaamaan.

Ilari muuntaa arkeologisen työn kerronnaksi ja Elina tarjoaa maiseman, ihmiset ja Ilarin löytämät esineet nähtäväksi ja koettavaksi. Yhteistyö toimii ja tarjoaa elämyksiä, ehkä enemmänkin kuin vain kaivuukertomukset sijoitettuna aikajanalle tai maastossa ja museoissa otetut valokuvat satunnaisista löydöistä.

Nuoren arkeologin käsikirja kumoaa myös meille aikuisille iankaiken opetetun mielikuvan historiallisesta ajasta. Että ennen oli jotain, josta on vähän jälkiä, sitten tulee jotain muuta, josta on enemmän jälkiä, sitten jopa ihmisiä ja enemmän esineitä, kunnes päästään lopulta historiaan, dokumentteihin, kuninkaisiin ja sotiin.

Nuorille tarkoitettu matkaelämys menneisyyteen kääntää totutun historiankäsityksen nurinpäin. Lähtiessään kaivautumaan ajan ja maakerrosten läpi menneisyyteen arkeologi eteneekin itse asiassa ajassa taaksepäin – ei eteenpäin, kuten on totuttu.

Liikkeelle lähdetään Itämerestä laivojen hautausmaana – siis historiallisen ajan arkeologin työstä. Tutustutaan keskiajan kaupunkiin, löydetään ihmisen elämänjälkiä vaikkapa huussin kuopasta tai jätekasasta, vieraillaan linnan raunioilla, ihmetellään jatulintarhaa ja käväistään kirkkohistorian lähteellä, Kaarinan Ristimäellä.

Kunnes arkeologin lapio, lasta ja hammasharja löytää uuden kerroksen, vierailee rautakauden kylässä parin tuhannen vuoden takaa, tutustuu polttohautaukseen, hautaröykkiöihin, pakenee asukkaiden kanssa linnavuorelle viikinkien vainoa ja ihmettelee kuppi- ja seitakiviä – vieläkin maisemassa näkyviä.

Arkeologi syventää tietoisuuttaan, menee yhä alemmaksi kuopassaan, löytää pronssikauden ja ulottaa katseensa yli kolmentuhannen vuoden taakse. Kuulee puhuttavan jotain suomelta vaikuttavaa ja metsästää jousella ja pyyntikuopilla uskollinen Peni seuranaan. Ja kun pronssikauden löydöt loppuvat satutaan vasarakirveeseen, keramiikan eri tyyppeihin – mietiskellään, mitä on nuora- ja mitä kampakeramiikka. Löydetään hautoja, ei ruumiita vaan punamultaa sekä vainajan mukaan laitettuja tarve-esineitä tuonpuoleista elämää varten.

Elina kopioi kalliopiirroksia ja Ilari yrittää niitä tulkita, nyt ollaan jo kivikaudella tuhansien vuosien takana historian aamuhämärässä. Ja lopulta päästään suomalaisen arkeologin kuopan pohjalle – aikaan, jolloin viimeisin varsinainen jääkausi loppui ja nykyisen Suomen alue alkoi vapautua jäästä ja nousta ylös alkumerestä. Esi-ihmiselle koitti kevät ja tänne muutti ihminen. Kuka hän oli – sitä ei arkeologikaan tiedä.

Meikäläistä – mutta kyllä nuorta arkeologiakin varten – on kirjan alku- ja sisäkannen sivuilla aikajana, nyt tavanomaisessa järjestyksessä vasemmalta oikealle. Loppusivuilla kerrataan tärkeimmät arkeologian termit, annetaan vastauksia pitkin kertomusta esitettyihin kysymyksiin ja vinkataan lisäkirjallisuuteen.

Elina Helkalan alter ego(?) kulkee mäyränä mukana ja kysyy loppusivulla: ”Kirjoittaisikohan joku kirjan mäyrien historiasta?”

Näin pitää arkeologiaa nuorille opettaa – tai oikeammin tarjota.

Kahdesta löydetystä kirjoitusvirheestä (toinen on sivulla 44) allekirjoittanutta harmitti syntymäpitäjänsä Virolahden nimi kirjoitettuna muotoon Vironlahti (s. 19).

Lassi Saressalo