Saarelaiselämää Kuorsalossa

Tuhti paketti itäisen Suomenlahden saaristolaiselämää

Kirjaesittely 12.1.2017

Silenti, Tuomo: Saarelaiselämää Kuorsalossa. Omakustanne/Kuorsalo-Seura. Nurmijärvi 2016. 172 s.

Kuorsalo on jo ammoin asuttu saari itäisellä Suomenlahdella Haminasta kaakkoon. Kartalla saari on jokseenkin joulukinkun näköinen, niin, että jalkaosa on luoteessa ja kinkku kaakossa. Saari on nelisen kilometriä pitkä ja parisen leveä ja sen erottaa manteeresta noin kilometrin levyinen salmi.

Vakituista asutusta saarella on ilmeisesti ollut jo 1200-luvulla, tilapäisasutusta varmaan kauemminkin, kun esimerkiksi hylkeenpyytäjät ovat yöpyneet saarella. Kun pikkupoikana vietin saarella kesäisin parisen viikkoa Haminan Tarmon urheiluleirillä, saimme kuulla myös kertomuksia Vanhankylänlahden, nyt jo umpeenkasvaneen, käytöstä viikinkiajalla satamapaikkana – kulkihan viikinkien idäntie Suomenlahden pohjoisrannikkoa. Läntisistä vaikutteista kertovat myös löydetyt pari röykkiöhautaa.

Saaren tunnetusti vanhin asutus onkin asettunut kyseisen Vanhankylänlahden pohjukkaan, mutta nyttemmin valitettavan pusikoitunut kyläkenttä tyhjeni 1800-luvun lopulla ja asutus siirtyi saaren keskiosan pohjoisrannalle. Vanhankylän asutuksen jäänteitä voi kyllä käydä tutkimassa. Kiviaidat, muutama lato, vanhat pihamännyt, villiintyneet omenapuut, ruusupensaat ja vanhojen talojen paikalle myöhemmin pystytetyt merkkipaalut kertovat entisestä elämästä. Elämästä ja kuolemasta kertoo myös saaren hautausmaa. Se on siinä mielessä erikoinen, että se ei kuulu kirkolle vaan on Kuorsalon ja lähisaaren Tammion kantasukujen yhteisomistuksessa ja ilmeisesti yksi Suomen vanhimmista edelleen käytössä olevista hautausmaista.

Elinkeinoista mainittakoon pienviljelyn lisäksi tietenkin kalastus, hylkeenpyynti, 1700-luvulla kiviaineksen (Kuorsalossa oli kivilouhos) ja halkojen ja muun puutavaran vienti Pietariin. Vanhoina aikoina yksi varallisuuden lähde oli hylkyjen ja ajelehtivien hylkytavaroiden löytäminen ja niistä maksetut palkkiot. Sittemmin mm. luotsitoiminta elätti kuorsalolaisia.

Kaikkea tätä ja paljon muuta voi käydä lukemassa Kuorsalo-seuran kotisivuilta (www.kuorsalo.fi). Sieltä löytyvät myös suurin osa niistä artikkeleista, joista Tuomo Silenti on koonnut nyt käsillä olevaan kirjaansa.

Silenti tarjoaa selkeitä ja luettavia tuokiokuvia kuorsalolaisten elämästä lähinnä 1800-luvun alkupuolelta viime sotien loppupuolelle. Katsaukset eri elinkeinoihin ja tapahtumiin ovat mielenkiintoisia ja napakan tiiviitä.

Monelle varmaan on outoa vaikkapa roskakalaksi oletetun piikkikalan pyynti ja siitä saatavan sataprosenttisen rasvan valmistus. Piikkikalaöljy oli erinomaista ja sitä käytettiin sellaisenaan mm. lampuissa, maaliaineena vernissan sijaan, kyllästysaineena kintaissa, jalkineissa ja sadetakeissa. Vuoteen 1882 piikkikalaöljyä vietiin Pietariin runsaastikin, koska se oli tullivapaata ja siitä saatiin hyvä hinta. Kun tullimuuri nousi, vietiin piikkikalaa Haminan piikkikalatehtaalle ja läheisen Pyötsaaren tehtaalle. Vuosittainen vienti oli jopa 150 000 kiloa piikkikalaa. Sadasta kilosta piikkikalaa sai noin 7 kiloa kalanrasvaa ja vielä parisenkymmentä kiloa kuivaa kalajauhoa.

Toinen keskeinen pyyntielinkeino tavanomaisen kalastuksen rinnalla oli hylkeenpyynti. Silenti kuvaa perusteellisesti hylkeenpyynitekniikoita ja mainitsee myös kuorsalolaisten oman hyljekoirarodun. Koiraa käytettiin erityisesti kuutinpyyntiin, joka taas itsekin toimi pyyntivälinenä: sen selkään iskettiin kolmihaarainen hyljerauta ja kuutti laskettiin avannosta veteen. Kun emo tuli ja tarttui kuuttiin, tarttui se samalla hyljeraudan piikkeihin ja saatiin lopulta väsytettyä ja nostettua jäälle.

Kolmas erityisesti laivaväylien varrella asuvien saaristolaisten elinkeino oli luotsitoiminta. Sen alkuvaiheista oli vartioketjun luominen merkkitulien avulla. Saarten korkeimmille kohdille rakennettiin merkkitulinuotiot, jotka sitten vihollisen lähestyessä sytytettiin ja merkkituliketju eteni joutuisasti saarelta toiselle. Tätä varten tuotettiin Kaakkois-Suomen rannikolle ruotsalaisasutusta, josta osa kuorsalolaisiakin on saanut alkunsa. Tähän vartiointivelvollisuuteen liitettiin sittemmin myös luotsausvelvollisuus, jonka Kustaa Vaasa virallisti luotsilaitokseksi. Luotsaustoimi pyrittiin järjestämään niin, että se periytyi isältä pojalle sukupolvesta toiseen ja näin syntyi saaristoon luotsisukuja. Tällaisia sukuja ovat mm. Siparit, Korjukset ja Lommit (Lommi, Arvilommi, Korjuslommi). Luotsitoiminta hiipui luonnollisesti toisen maailmansodan jälkeen, kun rannikkopurjehdus kävi mahdottomaksi ja alusliikenne siirtyi selkeästi ulkoväylille.

Silenti tarjoaa artikkeleissaan myös näkymiä vaikkapa Kuorsalon kauppaliikkeisiin, joita pienellä saarella oli useampiakin samaan aikaan. Samoin tarkastelun kohteena on postinkuljetus, aluksi Haminasta ja sittemmin vuodesta 1950 aina vuoteen 1988 Vehkalahden (nyt Haminan) Mäntlahdesta. Postimoottoreiden kyydissä kulkivat ja kulkevat vieläkin veneettömät kesävieraat niin Kuorsaloon kuin Tammioonkin. Edelleen saadaan valaistusta laivan- ja veneenrakennuksesta, Korjuksen suksirasvatehtaasta, Kuorsalon Saarenpoikien urheilumenestyksestä kautta aikojen, muisteluita erityisistä kesävieraista, sota-aikojen tapahtumista, Kuorsaloon asutetuista evakoista.

Mielenkiintoisena tapahtumana muistellaan höyrylaiva Ariadnen karilleajoa joulupäivänä 1944. Alus oli vaadittu Neuvostoliittoon osana sotakorvauksia, mutta matkalla Leningradiin se ajoi karille pari merimailia Kuorsalon eteläpuolella. Alus makasi talven jäissä karilla ja oli luonnollisesti kuorsalolaisten poikien mieluisa tutustumiskohde. Kesällä 1945 Ariadne saatiin hinattua Kuorsalon rantaan, jossa sitä paikattiin sen verran, että se saatiin edelleen hinattua Helsinkiin Hietaniemen telakalle. Siellä alus korjattiin ja sitä pidennettiin ja se jatkoi aina vuoteen 1968 matkustaja-aluksena Helsingin ja Kööpenhaminan välillä (ks. myös Helsingin Sanomat, Sunnuntailiite 24.12.2016).

Kirjassa on varsin perusteellinen lähdeluettelo, mutta ei lähdeviitesysteemiä (jota ei tämänlaisissa teoksissa mielestäni tarvitsekaan). Kuten todettu, teksti on helposti lähestyttävää, joskin jotkut termit ehkä olisivat vaatineet selitystä. Jonkin verran lukijaa häiritsi tekstin ahtaus, marginaalit ovat turhankin kapeat ja näin tekstistä tulee väkisinkin raskaan näköistä. Kun kyseessä on aiempien artikkeleiden koonti kirjan muotoon, ei kokonaisuudesta luonnollisestikaan tule loogisesti etenevää. Ehkä olisi ollut aiheellista lainata kirjaan myös muiden Kuorsalon sivuille kirjoitettuja artikkeleja, erityisesti historiallisen taustatiedon lisäämiseksi. Mutta hyvä näinkin.

Vaikka nykyisin kaikki on internetissä (kuten nämäkin artikkelit), toteaa Tuomo Silenti (mielestäni aivan oikein), että se maailma saattaa kadota, mutta oikea kirja ei välttämättä koskaan. Kirjan avulla tieto menneisyydestä ja esivanhempien elämästä välittyy uusille sukupolville.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: tekijältä (silent @ dlc.fi)