Kylä rajan kainalossa

Idän ja lännen rajalla

28.7.2016

Väisänen, Urho, Rovio-Murto, Tanja & Partanen, Jukka (toim.):Kylä rajan kainalossa – Jonkerin kyläkirja. Jonkerin kyläseura 2015. 320 s

Kylä on Kainuun eteläisin kylä, joka kuului Nurmekseen vuoteen 1902 asti, ja sen jälkeen kylä on kulunut Kuhmoon. Olisihan tuon voinut lukijalle osoittaa nykykartallakin, tuorein karttakopio on vuodelta 1934 eikä siinä edes koko Jonkeria ole!

Mutta rajalla Jonkerin kylä kyllä vahvasti on ollut ja on yhä. Jopa niin, että Stolbovan rauhassa kylä halkesi kahtia ja ns. Jonkerin mutka oikaistiin vasta vuonna 1814, jolloin kyläkokonaisuus jäi suuriruhtinaskunnan puolelle. Mutta itäisen ortodoksisen asutuksen ja läntisen luterilaisen rajalla kylä on ikiajat seissyt, saanut väkeä niin idästä kuin lännestäkin. Tutkimuksellisesti kylän seutu on jäänyt periferiaksi, sen historia ei ole juurikaan kiinnostanut niitä, jotka ovat setvineet Pohjois-Karjalan tai Kainuun asutushistoriaa.

Niinpä ei olekaan ihme, että vuosina 2008 ja 2009 järjestettyihin kylän perinnepiirin lauantai-istuntoihin kerääntyi huomattava määrä paikkakuntalaisia, entisiä ja nykyisiä, tutustumaan kylänsä menneisyyteen. Noiden istuntojen ja niihin kootun dokumenttiaineistojen ja niissä käytyjen muistelukertomusten avulla syntyikin sitten kyläkirja, joka ensimmäistä kertaa rakentaa rajakylästä historiallisen, loogisen kokonaisuuden, jonka kirjaksi sitten viimeistelivät toimittajat, historian tutkimuksen ammattilaiset. Näin tuo Nurmeksen syrjäkylästä Kuhmon perukaksi jäänyt asutushistoriallinen kokonaisuus sai arvoisensa muistomerkin, joka sitoo nykyasukkaat taustahistoriaan sekä kyläkertomuksen osaksi valtakuntien historiaa.

Alusta aloitetaan, kerrataan varhaiset saamelaiset asukkaat, joiden mukaan itse kylän nimikin lienee saanut alkunsa. Jonkerin järvestä alkunsa saava Jongunjoki lienee saanut nimensä saamelaisen miehennimen Jonkon mukaan ja siihen on sitten lisätty saamen järveä tarkoittava jávri, joka on lyhentynyt ri-päätteeksi. Kun seudulla vielä tunnetaan Jongunvaara, Jongunsuo ja Jongunlampi, osoittautunee nimen johto kestäväksi.

Muinaiset metsälappalaiset saivat seurakseen karjalaista väestöä varmaan jo ensimmäisen vuosituhannen tienoilla, heidän tulostaan ja olostaan muistuttavat niin ikään ikivanhat paikannimet. Muistitiedon mukaan paikkakunnalta pitäisi löytyä myös muinainen kirkko, jonka ortodoksikarjalaiset olisivat rakentaneet. Arkeologisissa tutkimuksissa sitä ei kuitenkaan ole löytynyt, paikkakuntalaisten mukaan kaivaukset tehtiin ”väärässä paikassa”. Kun Käkisalmen lääni vuoden 1617 Stolbovan rauhassa liitettiin Ruotsiin, tuli mukana myös Jonkerikin mainittua itäkolkkaa lukuun ottamatta. Rajanvedossa tuli kylän ja järven nimikin sitten dokumentoitua historiallisiin lähteisiin. Tällöin alkoi myös suomalainen uudisasutus, joka vähitellen valtasi alueet rajan pinnassa ja josta venäläiskarjalainen väestö joutui väistymään rajan itäpuolelle. Tämä osa kyläkirjaa tuo Jonkerin osaksi tutkittua asutushistoriaa ja tarjoaa konkreettisen lisän historiantutkimukseen.

Kirja on myös lähde sukututkimukseen. Tosin siitä kertovat kymmenkunta sivua ovat kovin tiiviitä ja ulkopuolisen on melko mahdoton hahmottaa kokonaisuutta ilman, että edes yrittää piirtää sukujen ja perheiden keskinäisiä suhteita. Ilmeisesti tämä oli hankalaa myös sukukertomuksen laatineelle Urho Väisäselle. Hänen tietojaan kyllä on tarvittu tässä ja monessa muussakin kohtaa ja ilmeisesti ilman hänen panostaan kirja olisi voinut jäädä syntymättä.

Kyläkirjagenrelle luonteenomaisesti teksti etenee sekä kronologisesti että teemoittain. Kuvataan asutuksen vakiintuminen, kerrotaan liikkuvan savottaelämän tuomat muutokset, käydään läpi joidenkin talojen ja sukujen historiaa ja leipätekstiin lisätään henkilökohtaista kerrontaa keventämään dokumenttihistoriaa. Elämisen ja toimeentulon eri muodot käsitellään ”oikeaoppisesti”, lasten leikit keventävät perustekstiä, käydään koulua ja pelätään talvisodan vihollista, joka valtasi tyhjentyneen kylän. Jatkosodan partisaaniuhka oli todellista etenkin vuonna 1944 – itse asiassa kyse ei välttämättä ollut partisaaneista, siis puolueen taistelijoista – vaan puna-armeijan tiedustelu- ja hävitysosastoista. Sotavaiheista päästäänkin sitten lopulta Jonkerin rajavartion historiaan, jota seurataan rajavartiolaitoksen perustamisesta asti vuonna 1919 aina siihen päivään, jolloin rajavartiomestari Heino Kinnunen asetti luudan vartion vasta kunnostetun rakennuksen ovelle pönkäksi vuoden 1990 lopulla.

Tanja Rovio-Murto Ja Jukka Partanen ovat osaamisellaan viimeistelleet teoksen julkaisukuntoon, tarkistaneet historialliset faktat ja jäntevöittäneet tekstin osaksi kansakunnan historiaa.

Pienestä syrjäkylästä kasvoi historiallinen kertomus.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: mm. Kuhmon kaupungin kirjasto myy teosta