Hirvijärven hukutettu kylä

Koti veden alla

23.5.2016

Orrenmaa, Anssi (teksti), Karhulähde, Ira (haastattelut): Hirvijärven hukutettu kylä. Eteläpohjalainen kylä erämaajärven rannalla ennen ja jälkeen tekoaltaiden. Lapuan ja Seinäjoen Allasevakot-yhdistys 2015. 194 s.

Edellisen vuosisadan vaihteen kummallakin puolella muuttui suomalainen kulttuurimaisema radikaalisti. Järvenlaskut muuttivat järvisen Suomen osittain pelto- ja niittymaaksi, pahimmillaan ryteikköiseksi rantaniityksi. Silloin tavoiteltiin lisää maata viljelyyn ja lisää niittyä karjanrehun hankkimiseksi.

Kun elettiin puolisen vuosisataa eteenpäin, kääntyi maailma toisenlaiseksi. 1960-luivulla hukutettiin vanha perinteinen Sompio Lokan ja Porttipahdan aaltoihin. Syntyi uusi käsite, allasevakot. Mutta osattiinpa Etelä-Pohjanmaallakin. Kun vuosittaiset tulvat vaurioittivat Lapuanjoen alavirran seutuja alavalla Pohjanmaalla ja kun erityisesti vuoden 1953 Pohjanmaan suurtulvat aiheuttivat suuria tuhoja, oli tulvien ehkäisylle etsittävä torjuntamekanismeja. Siihen asti oli tulvia ehkäisty jokia perkaamalla, nyt mietittiin pengerrysten tekemistä pahimmille tulva-alueille. Mutta pengertäminen olisi insinöörien mukaan vain lisännyt tulvimisen uhkaa ja sen toteuttaminen olisi vaatinut koko jokiuoman uudelleenrakentamista latvavesiltä merelle asti. Keksittiin lopullinen ratkaisu. Säännöstellään latvavesien sulamista rakentamalla säännöstelypadot Varpulan altaan muodostamiseksi ja sittemmin myös Hirvijärven altaan rakentamiseksi. Sähkövoimalaitoksen rakentaminen altaiden yhteyteen toi ratkaisevan lisähyödyn altaiden käytölle.

Tämä suunnitelma merkitsi kuoliniskua erityisesti Hirvijärven kylälle, joka kokonaisuudessaan tulisi jäämään aiotun säännöstelyaltaan alle. Kun suunnitelmat valmistuivat 1950-luvun lopulla, tulevaisuutta ei kylälle ja sen asukkaille entiseen tapaan enää ollut. Alkoi vapaaehtoinen ja sittemmin rakennusyhtiöiden vauhdittama muuttoliike ikiaikaisilta asuinsijoilta muualle – lähdettiin kuka minnekin, Lapualle, Nurmoon, Seinäjoelle. Kun vuosien mittaan rakentajien asiantuntijat kävivät mittailemassa tulevaa veden pinnan korkeutta, tiesi jokainen kylällä, että lähtö tulee. Viimeiset asukkaat alkoivat luovuttaa 1960-luvun lopulla, ja säännöstelyallas valmistui ja vesi peitti entisen elävän erämaakylän vuoteen 1973 mennessä. Samoin kuin Sompiossa, myös Hirvijärvellä voi nykyisin käydä entisillä asuinsijoilla muistelemassa mennyttä – teoksen kansikuvassa Aaro Miilumäki seisoo kumisaappaissaan entisen kotitalonsa kivijalan päällä – syvyyttä kotiin on viitisen senttiä.

Tästä kertoo muistelojen kirja Hirvijärven hukutetusta kylästä. Ei varsinaisesti katkeralla mielellä, onhan veden nousuista kotikunnaille jo kaksikin sukupolvea, mutta nostalgisesti tekijät ja runsas avustajakaarti on koonnut muistoja elämästä entisessä kotikylässä.

Kyläkirjalle ominaisesti teksti takautuu vanhaan Hirvijärveen, kylään ennen kylää, kertaa erämaajärven nautinnat ja nautintojen muuttumisen rekisteritiloiksi ja tarjoaa kuvaa elämästä viime vuosisadan alkupuolelta. Lukijaa, joka käy läpi kylän tilat nimi nimeltä, auttaa etusisäkannen kartta, johon esitellyt tilat ja talon on numeroitu. Riemastuttavaksi avuksi on myös takasisäkannen kartta nykypäivän tilanteesta. Näin selviää kokonaisuuden muuttuminen ja hukutetun kylän asujaimiston sijoittuminen ja heidän menettämänsä kotiseutukuva. Sivulla 23 (ei 24, kuten tekstissä) on vielä tarkennuskartta vanhasta Hirvijärven ranta-asutuksesta – se ei aivan täsmää etusisäkannen kartan kanssa, ja onkin enemmin paikannimi ja kohdekartta kuin tiluskartta.

Kolmas pääluku kiertää Hirvijärven kylät talo talolta ja tukeutuu Ira Karhulähteen haastatteluihin ja kotialbumien kuvitukseen. Tässä lähestytään selkeästi perinteisen kyläkirjan kaanonia – talo talolta kerrataan asutushistoriaa ja samalla asukkaiden sukutaustoja. Kukin kertoja nostaa omasta elämänkokemuksestaan ”muistohetket” – ne henkilö- ja sukuhistorian kohdat, joihin kannattaa pysähtyä – tutkijat puhuvat näsitä pysäytetyistä historiakohdista käsitteellä ”etnografinen preesens”. Nämä kertomukset eivät luonteeltaan ja sisällöltään muodosta loogista kokonaisuutta, eikä siihen ole pyrittykään. Hyvä oivallus on näiden tarinoiden kertojien dokumentointi sisällysluettelon erilliseksi liitteeksi.

Tämän mielenkiintoisen ja kylän menneisyyttä kuvaavan pääluvun jälkeen siirrytään tutustumaan paikalliseen kyläoriginelliin – Kärmes-Hermanniin, Herman Kantolaan. Hän lienee ollut todella paikallinen merkkihenkilö partoineen ja kummallisineen elämäntapoineen. Hän söi puhtaita luonnontuotteita, käärmeitä, lintuja, nisäkkäitä, kaiketi kaikkea mitä kiinni sai, jauhoi ne myllyssään ja piimän kanssa näin itseään ravitsi. Hän oli mystinen mies, omisti asunnon Torniossakin, jonne allasevakkona siirtyi ja jossa sitten elämänsä sammui. Mutta hirvijärveläisille Hermanni oli jotain, mitä vieläkin muistitietona kerrotaan ja joka on nyt saanut myös kirjallisen asunsa.

Teos siirtyy tarkastelemaan tekojärviprosessia, josta jo edellä on kerrottu. Viimeisin vaihe säännöstelysuunnitelmissa oli vielä ns. Tiistenjoen allassuunnitelma. Mutta nyt oli ympäristöaate jo edennyt ja Lapuanjoen säännöstelyä toteutettiin muilla tavoin, mm. säännöstelykanavalla. Tässä yhteydessä teos tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen kaikkiin Suomen tekojärviin – ilmeisesti ensimmäisen kerran kokonaisesityksenä – toki vain luettelona. Suurimmat, Lokka ja Porttipahta käsittävät satoja neliökilometrejä, keskikokoiset kuten mm. Hirvijärvi ovat parinkymmenen neliökilometsin laajuisia ja pienimmät yhdestä alle kymmeneen neliökilometriin. Mutta käytännössä aina jotain on jäänyt veden alle – jos ei muuta niin soita.

Aika kuluu ja menetyksiin tottuu. Uudet sukupolvet etsivät uudelle järvelle uusia käyttömuotoja. Lapin tekojärvestä tuli menestyvä kalastusalue, joka mahdollisti ammattikalastuksen. Hirvijärvestä on vuosien mittaan kehkeytynyt mökkijärvi – suomalaiseen kulttuurin kuuluva vapaa-ajanjärvi. Eri yhteisöt ovat rakentaneet virkistysmajojaan järven rannoille, on syntynyt leirintäalue ja karavaanarit ovat löytäneet järven rannat. Jokunen vanha rakennus, joka jäi kuiville, on saanut oman uudisasukkaansa, vapaa-ajan kalastajat ovat tyytyväisiä, ja entisvuosien harmistus tuntuu kadonneen. Ehkä se purkautuu Wanha Hirvijärviseuran toiminnassa, jossa yhdistyy entisten aikojen muistot tämän päivän vapaa-ajan vieton eri muotoihin.

Teoksen lopussa on lyhyt kuvakavalkadi entisesti Hirvijärvestä – sen olisi voinut hyvinkin sijoittaa varsinaista tekstiä elävöittämään. Kuvien dokumentointi on puutteellista, mikäli ei lähdetä siitä oletuksesta, että leipätekstin kuvat pääluvussa kolme, jossa käydään vanhat asuinpaikat läpi, kuvat ovat esiteltävän talon/henkilön albumikuvia. Nämä kuvadokumentointitiedot olisi kyllä pitänyt viedä kuvateksteihin. Osassa kuvien tekstiin on lisätty ”kuvaaja tuntematon”.

Ira Karhulähde on saanut minäkuvansa ja taiteellisen työnsä loppusivuille. Hän on myös päävastuussa kuvamateriaalin valinnasta ja tekstien taustakuvien suunnittelusta. Marjo Aron/KTMP Group taitto on hillityn tyylikäs, joskin edelleen vierastan väri- ja mustavalkokuvien taittamista samalle sivulle.

Teoksesta huokuu näkemys siitä, että entiset ajat ovat entisiä aikoja ja nykyisyydellä on omat hyvät ja huonot puolensa. Mutta elämä jatkuu.

Lassi Saressalo
Suomen arvostelijain liiton jäsen

Tiedustelut: Ira Karhulähde 040 7750 188, Lapuan Wanhan Paukun Kulttuurikeskuksen INFO-piste ja Booky.fi-kirjakauppa.