Kiakauksi, kököi ja kurklavoi

Juttuja ja faktaa Laitilasta

29.1.2015

Kaitila-Karttunen, Katriina ja Karttunen Hannu (toim.): Kiakauksi, kököi ja kurklavoi. Ytönkorven kulttuuriseura ry.
Laitila 2014

Teoksen julkaissut Ytönkorven kulttuuriseura on perustettu vuonna 2009 tallentamaan Laitilan kulttuuriperinnettä, erityisesti jo lakkautetun Kaariaisten koulupiirin alueella. Siihen kuului kuusi Laitilan kylää: Haaro, Kaariainen, Kusni, Malko, Vekka ja Ytö.

Toimittajat ja kymmenet kyläläiset ovat vuosien mittaan kokoontuneet muistelemaan, keräämään juttuja, tosia ja keksittyjä, rakentamaan yhteistä menneisyyttä. Kyläkirjoille ominaisesti teksti on osittain hajanaista ja sinänsä oivalliset laitilalais- tai vakkasuomalaismurteiset jutunpätkät asettuvat sivuille, mille tahtovat. Tämän toteavat toimittajatkin jo esipuheessaan. Samoin he jo alkuteksteissä valittavat kuvamateriaalin ongelmallisuutta. Kuvat ovat poimintoja ihmisten kotiarkistoista, joskus kovinkin teräviä, joskus taas auttamattoman harmaita. Mutta onneksi ei teokseen ole väkisin ympätty uusia värivalokuvia – rajoittuuhan muistojen aika takavuosiin, uusimmat juttuset ovat sotienjälkeisiltä pulavuosilta. Joissain tuodaan ajoitus kyllä ihan nykyaikaan, kun vaikkapa kuvataan vanhan kylämaiseman mökkiytymistä – asuntojen funktion muutosta.

Kuvankäsittelyllä olisi ehkä saanut jonkin verran parempaa latua, mutta hyvä näinkin. Hieman ensisilmäyksellä ihmetyttää tekstin taittaminen sivujen sisäreunaan ja vastaavasti jopa kolmannessivun marginaaleja. No selitys tähän on se, että marginaaleja käytetään juuri noiden pienten kuvien taittamiseen, mutta kun kuvia ei ole joka sivulla, marginaalin autius tuntuu selkeästi työntävän muutenkin ahdasta ja tiivistä tekstiä sisään.

Tekstin jaottelu on kyläkirja-genrelle ominaista. Ensin tarjotaan hieman varhaishistoriaa ja sitten kustakin kohdekylästä asutushistoriaa tuonne 1950-luvulle. Ei kuitenkaan vieraan lukijan onneksi laajoja sukuselvityksiä vaan perustietoja ja lomaan muistelua kylien elämästä. Nämä kertomukset ovat koko teoksen suola – mistään ei selviä, kuka murreasut on tarkastanut vai onko kukaan, mutta lukija pyrkii väkisinkin saamaan korviin Heli Laaksosen iloisen äänen, vaikka toki kyläläiset omaa murrettansa vaikeuksitta puhuvat. Kylien ja talojen esittelyä tukevat selkeät ja erikseen piirretyt kyläkartat, jotka pitävät lukijan sananmukaisesti kartalla.

Kyläkertomusten ja -historiikkien jälkeen siirrytään yleisempiin asioihin, kerrataan koulunkäynnit Kaariaisten kyläpiirissä, muistellaan raittiuskasvatusta, opettajapersoonia, näytetään kauniita ylioppilaskuvia 1960-luvulla syntyneistä nuorista. Seuraavaksi siirrytään elinkeinoelämän kuvaamiseen – toki ensimmäisenä kananhoito ja teollistuva kanatarhaus. Karjatalous, maanviljely, kasvihuoneviljelyn tulo, myllyt, kyläkaupat, käsityöläiset ja muut kohtalaisessa sekasorrossa, mutta mielenkiintoisina nimenomaan muisteluiden kannalta. Kymmeniä ja satoja sivuja muistoja entisestä elämästä, jotenkin taas kerran jo romantisoituneina entisen hyvän elämän kertaamisena.

Toisessa pääluvussa muistelu jatkuu eikä oikeastaan mitään elämänmuotoa jätetä kääntämättä. Täytyy vain ihailla toimittajia, jotka varmaan ovat olleet helisemässä, kun ovat pyrkineet pitämään aineistomassan järjestyksessä. Jossain määrin heillä on ollut apuna valmiiksi kirjoitettuja muisteloita – näissä usein koulutettujen kirjoituksissa murre sortuu yleiskielen alle.

Kolmas pääluku siirtääkin tekstin tutkimuskirjallisuuden pariin. Ely-keskuksen taloudellisen tuen turvin Sirje Hanski on tehnyt laajan ja perinpohjaisen selvityksen maatalouden erikoistumisesta Laitilassa. Tutkimus toistaa suurta kuviota, jota aiemmilla sivuilla koettiin yksilökertomuksina, selvittää sodan tuomat muutokset maatalouteen, Laitilan vihannesviljelyn kehittymisen nykyiselleen ja siihen liittyvät rakenteelliset muutokset, tukipolitiikka, ammattimaistuminen ja muuttuminen varsinaiseksi liiketoiminnaksi ja lopulta sopeutumista EU-maailman. Teksti on nootitettu ja dokumentoitu, sitä seuraavat oikeaoppiset lähteet ja kirjallisuusluettelot.

Teoksen lopussa on laaja 12-sivuinen henkilö- ja asiahakemisto, joka ohjaa koko teokseen, ei siis vain Hanskin tutkimusosioon.

Vaikuttaa siltä, että tässä(kään) teoksessa ei ole jaksettu vastustaa kiusausta skannata sivuille lehtileikkeitä, kuolinilmoituksia ja muuta pientä sälää. Sen sijaan kiitoksen ansaitsevat hyvät, mutta harvat marginaaleihin kirjoitetut sananselitykset vaikeimmista murteellisuuksista.

Teoksen nimi viittaa kananhoitoon, ”munapitäjän” identiteettiin, turvepeltojen turvekökköihin, joilla turve kuivattiin ja vihannespitäjän kurkkulavoihin, erikoistuvaan viljelyyn. Nämähän näkyvät myös kansikuvina.

Kulttuuriseuralle kiitokset onnistuneesta kotiseututeoksesta.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Kirjaa on myytävänä Laitilan ja Uudenkaupungin kirjakaupoissa sekä Turun Kansallisessa kirjakaupassa, ja sitä saa myös suoraan kirjan toimittajilta.