Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa

Haudatut muistot?

10.11.2015

Nieminen, Jarmo (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918. Helsingin kaupungin Tietokeskus ja Gummerus Kustannus Oy 2015. 526 s.

Vanhat haavat aukeavat, jos niitä ei hoida. Tällainen haava suomalaisessa kansanmuistissa on ollut vuoden 1918 sisällissota, terrorismi ja koston aalto. Toisille se oli vapaussota, toisille luokkasota. Kukin osallistui vakaumuksensa mukaan.

2000-luvun alussa julkaistiin useana niteenä Suomen sotasurmat 1914–1922 -tutkimushankkeen tulokset. Tähän liittyen aloitettiin Helsingin kaupungin tukemana erillinen tutkimustyö, joka keskittyisi ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin nimenomaan helsinkiläisestä näkökulmasta, näkökulmasta, joka oli suuressa sotasurmahankkeessa jäänyt kokonaisuuden alle. Erkki Tuomioja kirjoittaa teoksen esipuheessa, että sisällissotia ovat käyneet monet monituiset kansat ja että niiden historian käsitteleminen on välttämätöntä, jotta haavat paranisivat. Hän viittaa Saksan läpikäymään prosessiin, joka tunnetaan nimellä Vergangenheitsbewältikung. Se kääntyy sujuvasti suomeksi käsitteellä menneisyydenhallinta.

Ja sitä varten tämä teos on kirjoitettu ja sitä varten vainajien viimeiset hetket on dokumentoitu, hautapaikat etsitty, kohtalot kirjattu ja muistomerkit pystytetty. Mutta kontekstiksi näille karmaiseville henkilötiedoille kerrotaan koko järkyttävä kertomus Helsingistä ensimmäisessä maailmansodassa.

Ensimmäisessä kappaleessa taustoitetaan maailmansodan olemusta ja sota-ajan Helsinkiä. Venäjän armeijan tukikohtana ja vaihtojoukko-osastojen kotipaikkana Helsinki eli sivussa suursodasta, mutta tokihan sotakin näkyi juuri Venäjän armeijan moninaisina osastoina. Upseerikunta seurusteli eliitin kanssa, musikat kuluttivat aikaansa ainakin valokuvista päätellen ilman huolta, laivasto ankkuroitui satamiin ja kaupungin ympärille rakennettiin linnoitusketjua Pietarin suojaksi – näkyipä työmailla kiinalaisiakin, mikä kaupunkilaisia ihmetytti. Kunnes kaikki räjähti silmille. Pietarista alkanut vallankumous saavutti helsinkiläiset, kun sotaväki lähti mukaan hallitsemattomaan vihanpitoon kiihotettuina, tappoivat upseerinsa ja marssivat kaduilla.

Näihin aikoihin alkoi vallankumous tarttua myös suomalaiseen vasemmistoon. Vuosisadan alussa perustetut punakaartit lähtivät taas liikkeelle ja ottivat kaupungin haltuunsa. Porvarit pakenivat minne kykenivät, valkokaartilaiset häipyivät Pohjanmaalle ja jäljelle jääneet lymyilivät piiloissaan. Sisällissota raivosi Pohjanmaalta Kannakselle ulottuvalla rintamalla, punaiset vetäytyivät ja jäivät loukkuun Tampereella. Helsingissä pelättiin kahta asiaa: punaista terroria ja punaiset taas saksalaisten maihinnousua. Näin kävikin – terrori lievempänä, mutta sotaan tottuneen armeijan joukot tulivat ja ottivat Helsingin. Osa helsinkiläisistä punakaartilaisista uupui Tampereella, osa jatkoi Karjalaan, jossa jäivät valkoisten vangiksi – ne jotka jäivät. Osa jäi hautoihin, osa pakeni Venäjälle.

Sitten alkoivat vangitsemiset. Valkoinen valta keräsi punavangit vankileireille, joista Helsingissä suurin ja kaamein oli Suomenlinna. Alkoivat tutkinnat ja tutkimatta teloitukset. Vainajat haudattiin sinne sun tänne, suuri osa kuitenkin Suomenlinnan hiekkamaahan. Ja sitten vaiettiin. Vaiettiin, puristeltiin kättä nyrkkiin ja surtiin hiljaa. Ennen kuin seuraavien sotien jälkeen yhteiskunta avartui ja antoi oikeuden muistella julkisesti. Yksi osa tätä muistelua ennen unohdusta on tämä teos. Sen loppusivujen matrikkelit ovat vaikeaa luettavaa: mikä ihmisresurssi tulikaan uhrattua kahden vakaumuksen väliseen ristiriitaan. Mutta monelle saattavat nämä luettelot tuoda lopultakin rauhan – isovanhempien ja näiden vanhempien tarinoiden loppu avautuu ja haavat arpeutuvat ja sitten toivottavasti paranevat unohduksiin.

Teoksen kirjoittajat ovat ammattilaisia ja toimitustyön aikana syntynyt Niemisen luoma kokonaisuus toimii. Valokuvat eri arkistoista ovat julmaa katseltavaa – osin liikuttavaa. Erityisesti vaikeita ovat kuvat, joissa kaartilaisina ovat nuoret, itse asiassa lapset. Mutta kuvitus on historian harrastajalle mielenkiintoista.

Kuten Tuomioja kirjoittaa: ”Toivon (teoksen) vahvistavan tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä ja sitoutumista siihen, etteivät kansakuntaamme tuolloin koetelleiden tapahtumien kaltaiset tilanteet enää missään päin maailmaa voi toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin”.

Valitettavasti näin ei ole käynyt.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: kirjakaupat