Tornionlaakson vuosikirja

2.4.2013
Henri Nordberg (päätoim.), Minna Lehtola (toim.): Tornionlaakson vuosikirja – Tornedals Årsbok 2012
Tornionlaakson neuvosto/Tornedalsrådet ja Tornionlaakson maakuntamuseo/Tornedalens Landskapsmuseum
2012
201s.

Kuulumisia Tornionlaaksosta

Johdantokirjoituksessaan Henri Nordberg kertaa monikielisen Tornionlaakson kieli- ja kulttuurihistoriaa ja toteaa myönteisenä sekä suomen että ruotsin, meänkielen ja saamen olemassaolon Tornionlaaksossa väylän molemmin puolin. Tämä vaikuttaa myös vuosikirjan kielisisältöön, artikkeleita on sekä suomeksi että ruotsiksi, ja jokaisesta mukana ainakin toiskieliset referaatit. Ruotsi ruotsinkielistyi 1900-luvun alusta lähtien, samoin Suomi suomenkielistyi. Nyt kaksikielisyys suomi-ruotsi on tulossa takaisin ja valtavirrasta poiketen Nordberg toivoo ruotsin kielen opetuksen vahvistumista Suomen puolella.
Marja Mustakallio tarkastelee artikkelissaan musiikinopetusta Matarengin (nyk. Övertornio) kansanopistossa edellisen vuosisadan vaihteessa. Suomenkieliseen kirkonkylään oli asettunut innokas ruotsinkielinen siirtokunta – paikallista sivistyneistöä, joka grundtvikilaiseen maailmankuvaan nojaten otti tehtäväkseen kansanopetuksen ja -sivistystyön. Vähitellen työ muuttui myös osaksi ruotsinkielistämisprosessia ja samalla ruotsalaistamisprosessia. Mustakallion eritystarkastelun kohteena on vuonna 1899 perustetun kansanopiston musiikkikulttuuri, joka liittyi niin perusopetukseen, kalendaarisiin juhlatraditioihin ja (ruotsalaisiin) merkkipäiviin. Keskeishenkilöksi nousee rehtorin vaimo Elisabeth De Vylder, joka musiikin innostamana toi laulun ja soiton opistoon ja sitä kautta myös toimintaa aluksi karsaasti katsoneeseen matarenkiläiseen lestadiolaisvaikutteiseen yhteisöön.
Monialainen tietokirjoittaja, dosentti Osmo Pekonen, joka tunnetaan laajemminkin Lapin osaajana, tarjoaa pienen, mutta mielenkiintoisen lisän Lapin ja saamelaistutkimuksen kansainvälisyyteen. Hän tavoittaa englantilaisen tutkimusmatkailijan paroni Henry Liddelin, joka vuonna 1786 teki tutkimusmatkan Ruotsin Lappiin ja käväisi myös Torniossa. Ilmeisesti vedonlyönnin seurauksena hän otti paluumatkalla mukaansa kaksi saamelaistyttöä, Jokkmokin seurakuntalaiset Sigridin ja Anjan. Tempauksen suojelijana oli Kaarle-herttua. Tytöt esiintyivät Englannissa niin yläluokkaisissa tilaisuuksissa kun kansankin parissa, ja luonnonlapsina osasivat sopeutua vaihtuviin olosuhteisiin ja saavuttivat runsaasti mainetta. Ja myös omaisuutta, kun he sitten palasivat runsaine kapioineen kotiin. Tämä lienee ensimmäinen kerta kun kyseisenlaista sittemmin seuraavalla vuosisadalla yleistynyttä saamelaisten ”kulttuurivientiä” keskiseen Eurooppaan toteutettiin.
Jenni Kyyriäinen kertoo artikkelissaan valokuvaaja Väinö Palmroosin, ”Valokuvaaja Linssin” tarinan ja tarkastelee häntä ja hänestä kerrottavaa taustatietoa nimenomaan siksi, että Palmroosin valokuvista merkittävä osa on Tornionlaakson maakuntamuseon kokoelmissa ja niistä 772 on digitoituna siirretty Museoviraston tietojärjestelmään, webmuskettiin.
Jonna Söderena tarkastelee opinnäytetyöstään muokkaamassaan artikkelissa meänkielen asemaa yhteiskuntamuutoksessa Pajalan kunnassa. Hän käy läpi Pajalan Kaunisvaaran kaivosyhteisön etnososiaalista ja kielellistä taustaa ja tarkastelee kaunisvaaralaisten suhdetta maailman muutokseen ja tässä yhteydessä myös meänkieleen. Vaikka meänkieli on nykyisin Ruotsissa virallinen vähemmistökieli, Söderena näkee sen tulevaisuuden ainakin Pajalan näkökulmasta uhattuna. Kieli on tällä hetkellä ns. kielenvaihtoprosessissa, mikä tarkoittaa kielen kuolemista, mikäli se ei saa virallista tukea eivätkä puhujat sitä käytä. Tulevaisuuden uhkia ovat poismuutto, englannin kieli kaivoksen johdon ja toimihenkilöiden työkielenä, ruotsin kielen ylivalta ja, mielenkiintoista, myös suomenkielisen työvoiman kielenkäyttö. Onko meänkieli suomalaistumassa? Toisaalta kaivostoiminta saattaa kehittää meänkieltä miesten yhteisenä työkielenä. Avuksi olisi meänkielen aseman virallistuminen, julkaisutoiminta ja yleinen kielellinen herääminen. Mutta artikkelista heijastuu kuitenkin alavireinen tulevaisuudenkuva.
Tiina Väre on löytänyt mielenkiintonsa kohteeksi Alatornion Kaakamon Harihängän Ruumismäeksi nimetyn joukkohaudan ja mietiskelee sen taustoja. Sen on oletettu olevan Suomen sodan ajoilta, lähinnä tauteihin sodan päättymisen jälkeen kuolleitten sotilaiden joukkohauta. Tämä on kuitenkin vain oletettu tieto, hautapaikan kaivauksia ei ole toteutettu tarpeellisessa laajuudessa ja Väre mietiskeleekin, olisiko kyseessä jopa vielä vanhempi hautapaikka, ehkä 1700-luvun suurten tautivuosien aikana käyttöön otettu.
Lars Westerlundin tekstin aiheena ovat saksalaiset sotilaslaulut viime maailmansodan pohjoisrintamalta. Hän käy tekstissään läpi laulujen historiaa, katsastaa brittien, ranskalaisten ja neuvostosotilaiden laulutyypit kuten myös suomalaistenkin. Lopulta päästään pääasiaan: Lili Marleniin, joka on miesten unelmien kohde, kasarmin portilla odotteleva ilotyttö, jonka tunsivat käytännössä kaikki sotilaat kaikilla rintamilla. Laulu tarjoaa lääkettä naisenkaipuuseen ja koti-ikävään. Mutta Lili on myös lauluparodioiden kohde ja niissä saavat osansa niin upseeristo, Hitler ja muutkin sotilasta kiusaavat kohteet ja koko sodan olemus, toki salaisesti laulettuina. Samalla Westerlund tarjoaa laajemminkin tietoa saksalaisesta sotilaslaululoresta, joka luonteeltaan eroaa kovinkin paljon suomalaisesta ”ryssiä päin” -laulukulttuurista.

Lassi Saressalo

Teosta voi tiedustella Tornionlaakson maakuntamuseosta:
p. 050 597 1564 tai 050 597 1559. Toimisto on avoinna arkipäivisin 8.00- 11.30 ja 12.30- 15.00.