Vasiljeffit

13.9.2013
Yrjö Varpio
Vasiljeffit
Kotkalaisen kauppiasperheen tarina
Sanasato Oy
2013
208 s.

Löytöretki menneisyyteen

En tiedä, miltä tuntuu löytää oma sukunsa. Useimmille kun se on olemassa olevaa todellisuutta ainakin parin kolmen sukupolven verran. Yrjö Varpiolle se ei ollut. Hänet oli tahallaan tai tahattomasti vieroitettu isänsä taustasta, mikä oli luonnollisesti jäänyt vaivaamaan kirjallisuuden professorina elämänuransa tehnyttä miestä. Hän lähti liikkeelle oman itsensä ja sukunsa etsimisessä Kotkan hautausmaalta, jossa eräässä hautapaadessa ylimpänä oli nimi Paul Wasiljeff.

Tämä oli kirjoittajan isoisän isä.

Varpion kirja on täynnä nimiä, sukulaisia neljässä sukupolvessa, miehiä, naisia, lapsia. Kirja täyttyy lähdeaineistosta – lehtien arkistoista poimituista tiedoista, löydettyjen sukulaisten muistelmista, perunkirjoitusluetteloista, perinnearkistoista, Kansallisarkistosta ja kotkalaisesta muistitiedosta. Tietoa on kertynyt niin paljon, että Varpion – Vasiljeffin suvun monihaaraisen historian avaaminen on todella vaatinut tutkijan otetta ja asioiden loogista käsittelyä. Lukemattomat nimet ja toinen toistaan seuraavat sukupolvet 1800-luvun Venäjältä Suomen Klondykeen – nousevaan teollisuuskaupunkiin Kotkaan välillä jopa Donin kasakoiden luona poiketen – tuovat esiin Varpion isänpuoleisen suvun suuren kertomuksen – pienten kertomusten ja ihmiskohtaloiden summan.

Kaikki alkoi Shlisselburgista, Pähkinälinnan liepeiltä, josta Pavel Vasiljeff ilmeisesti vuonna 1854 oli lapsena saapunut Suomeen – siis suuriruhtinaskuntaan. Ensimmäinen varsinainen dokumentti hänestä on vuodelta 1881, jolloin hänet vihittiin Haminan ortodoksisessa kirkossa luterilaisen Gustava Eklundin kanssa. Tästä alkaa Varpion tarina. Se päättyy Kotkassa 1970-luvulle, jolloin kauppias Vasiljeffin suvun omistuksessa ollut, suojeltavaksi tarkoitettu autio talo paloi. Tai ei oikeastaan päättynyt. Tarina päättyy vuonna 2013, jolloin Yrjö Varpio saa valmiiksi kertomuksensa Vasiljeffeista.

Kertomus on monitahoinen. Vaikka se onkin sukukronikka, se on samalla teos kotkalaisesta elämänmuodosta, jota tarkastellaan venäläisperäisen kauppiaan ja hänen laajan kymmenlapsisen perheensä kautta. Se on kertomus venäläisestä menestyneestä kauppiaasta, joka omaksui voimakkaan suomalaisuuden aatteen ja toimi sen puolesta elämänsä loppuun asti. Se on kertomus siitä, miten venäläisiin suhtauduttiin 1800-luvun suuriruhtinaskunnassa, miten kontaktit Venäjälle toimivat, miten elettiin puolisuomalaista elämää tekemättä siitä nyt suurempaa numeroa. Kertomus siitä, miten Suomen itsenäistymisen jälkeen venäläisyys oli venäläisperäisille rasite, miten Vasiljeffeista tuli Varpioita, miten Pavelista tuli Pauli, miten Olgasta Oili ja Konstantinista Kosti. Ja kotikieleksi tuli suomi.

Samalla se on kertomus Kotkasta, taajamasta, joka muuttui kaupungiksi. Sen seurapiirielämästä, ortodoksisuudesta luterilaisessa enemmistössä, ruotsinkielisen kulttuurin suomalaistumisesta, elinkeinomurroksesta, kunnallispolitiikasta, taloudellisista väärinkäytöksistä, sisällissodasta ja sopeutumisesta uuteen valtiolliseen järjestykseen. Ja lopulta se antaa kuvan laajenevan suvun hajaannuksesta ja hajoamisesta ympäri maan, kodin rappeutumisesta ja katoamisesta liekkeihin.

Mutta samalla se on kertomus ihmisistä. Mielenkiintoisista persoonista – muistakin kuin päähenkilö Pavelista. Kauniista tyttärestään Ljubasta, joka rakastui venäläiseen kauppiaaseen Leonid Komaroviin – mieheen, jonka suku oli Donin kasakoita, isä jopa 100 ratsumiehen atamaani, kasakkapäällikkö. Häät pidettiin vuonna 1905 ja onni kukoisti vain hetken, kun aviomies kuoli – koleraan tai vuoden 1905 levottomuuksiin. Suuri omaisuus Venäjällä jäi saamatta ja leski löysi uuden onnen vuonna 1909 Vologdalla syntyneen Aleksandr Schardinin kanssa. Tämäkin menehtyi Venäjällä ja Ljuba pääsi takaisin Suomeen vasta vallankumouksen jälkeen Tai olikohan sittenkään näin – tarinat kietoutuivat toisiinsa.

Teoksen lopulla olevasta Paul Vasiljeffin sukutaulusta on suuri hyöty, kun seuraa kirjan etenemistä sukupolvesta toiseen. Reetta Tervakankaan taitto on rauhallinen, kuvitus muuttuu kertomuksen myötä studiokuvista perhealbumikuviksi. Jotenkin niiden esteettisyys samalla häviää.

Maailmastaan avioeron kautta kadonneen isänsä kirjoittaja tapasi oikeastaan vasta virkaanastumisesitelmätilaisuudessaan Tampereen yliopistossa, jonne tämä oli tullut poikaansa katsomaan. Taustastaan ja suvustaan Vasiljeffeista ei isä pojalleen juurikaan kertonut. Siksi tämä kirja ymmärtääkseni kirjoitettiin.

Lassi Saressalo

Teos on tilattavissa osoitteessa: http://www.tulenkantajat.net