Suomalainen kartano

12.8.2013
Riitta Koskinen
Suomalainen kartano
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Kirjokansi 9
2013
232 s.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuspolitiikan muutoksen myötä sen julkaisemien väitöskirjojen määrä väheni ja lopulta lakkasi, mutta tilalle tuntuvat tulevan väitöskirjoista tehdyt ”luettavammat” teokset, joissa samat teemat on saatettu tietokirjamuottiin. Tämä prosessi ei millään tavalla ole heikentänyt SKS:n asemaa tieteellisenä kustantajana, mutta on laventanut tiedekirjojen lukijakuntaa selkeästi, koska tietokirjoista on jätetty pääsääntöisesti pois raskaat teoreettiset johdanto-osiot ja tiedejargon.

Nyt käsillä olevassa teoksessa Riitta Koskinen avaa vuonna 2012 julkaistun väitöskirjansa Kartanot ja virkatalot Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin tuotannossa myös meille tavallisille ihmisille luettavaksi ja koettavaksi. Ja tekeekin sen tyylikkäästi ja mielenkiintoisesti. Johdantoluvussa hän tuo lukijansa vapauden ajalle 1700-luvun Ruotsiin ja sen itämaakuntaan Suomeen. Aikaan, jolloin uudet ajatukset levisivät myös tänne pohjan perukoille ja jolloin myös kartanokulttuuri ja virkatalorakentaminen syntyivät ja kaupunkien rakennuskulttuurissa tapahtui muutos. Hirsirakentamisesta siirryttiin kivirakennuksiin. Samalla luotiin jonkinlainen esiarkkitehtuurikulttuuri, sillä rakennukset saivat hiljalleen vakiintuneita muotoja mm. sotilasvirkatalojen mallipiirustusten myötä ja syntyi selkeä säätyläisrakennuskulttuuri.

Tukholmasta käsin säädeltiin kaikkea virallista rakentamista – kirkkojen ja virkatalojen ennen kaikkea. Toki jonkin verran soveltamista sallittiin, mutta virallisessa kruunun arkkitehtikoulussa koulutettiin muurarimestarien ammattikunta rakentamaan kruunulle virallisia ja säänneltyjä kokonaisuuksia – virkataloja ja kartanoita.

Yksi näistä muurarinkisälleistä ja sittemmin mestareista olikin juuri Christian Friedrich Schröder (1722–1789), Saksassa syntynyt ja Itävallassa kisällikirjansa opiskellut, Tukholmassa mestarinkirjansa ansainnut ja sittemmin Turkuun siirtynyt muurarimestari. Turussa kaupungin ilmeeseen ja koko Suomen kartanokulttuuriin voimakkaasti vaikuttanut muurarimestarikillan oltermanni tekikin sitten elämänuransa.

Mutta tämä ei ole Koskisen teoksen keskeisin sanoma. Sanoma on siinä, että hän rakennushistoriallisen ajatusmaailman rinnalle tuo rakennuksissa eletyn elämän. Ja siinä onkin teoksen helmi. Samalla kun Koskinen tarkastelee kartanoidensa ja virkatalojensa – tässä teoksessa kuuden eri kohteen – arkkitehtuuria, hän ottaa mukaan niissä eläneiden ihmisten maailmankuvan. Arjen ja pyhän.

Käymme Fagervikin ruukinkartanossa ihan konkreettisesti. Kyökkipiika ottaa meidät vastaan ja ohjaa saliin, jossa saamme tervetuliaisryypyn. Ihastelemme kartanon puutarhaa ja tutustumme kartanon väkeen. Samalla tavalla vieraillaan Teijon ruukinkartanossa ja sielläkin uutena kulttuurimuotona tuotettu puutarha herättää mielenkiinnon kuten myös tekstiilit ja kauniit kattaukset. Meren rannalla Lapilan kartano Naantalissa taas tarjoaa korkeatasoisen sisustuskokonaisuuden, jonka kruununa on fossiilien koristama Öölannin kalkkikivilattia. Ja täälläkin Schröderin kädenjälki näkyy. Jouluna 1780 käväisemme vierailulle Nuhjalan kartanossa Vehmaalla, niin kuin muutkin säätyläiset toinen toistensa kartanoissa pyhäisin vierailivat. Aminoffien Saaren kartano Mynämäellä tarjoaa kuvauksen arjesta ja juhlasta ja nykyisestäkin käytöstä tutkija- ja taiteilijaresidenssinä. Häät vietetään talvella Paddaisten kartanossa Paimiolahden rannalla,. jossa talon tytär Maria Antoinetta Hedman avioitui vuonna 1815 everstiluutnantti Johan Petter Lefrénin kanssa. Ja taaskin eletään elämää tarkoin kuvatussa kartanossa tarkoin kerrotussa tarinassa. Uutuutena tarjotaan nyt talvipuutarha kävijöitten ihasteltavaksi.

Nämä tarinat tuovat kartanoiden säätyläiselämän lähelle lukijaa. Ja tarjoavat samalla mahtavan tietopaketin arkkitehtuurista, sisustuskokonaisuuksista, puutarhoista, maaleista, tapeteista, huonekaluista, pöytäastioista ja pöydän antimista – kaikesta siitä, mitä elämä näissä kartanoissa sisällään piti. Pikku juoruja myöten.

Jokaisen kartanoluvun lopussa mainitaan päälähteet. Alkuartikkelista on erillinen lähdeviitteistö ja teoksen lähdeluettelo ohjaa kiinnostuneen lukijan arkistoihin ja kirjallisuuden pariin. Henkilöhakemistoakaan ei ole unohdettu.

Kuvituksen ihailija tapaa niiden takaa ennenkin esitellyn Katja Hagelstamin, jonka taiteellinen ja selkeä kamera on taas ollut työssään. Graafinen suunnittelu ja selkeä ja kaunis taitto on Tuoja Kuuselan/Stiili käsialaa.

Kiitokset kartanoiden nykyasukkaille, jotka ovat avanneet kotinsa meille uteliaille taviksille!

Lassi Saressalo