Puukkoinen

29.4.2013
Ilkka Savijärvi ja toimituskunta
Puukkoinen
Kylä Isojärven koskireitillä
Jyväskylä
Puukkoisten kyläyhdistys
2013
285 s.

Kylä nousee tuntemattomuudesta

Onneksi kartta löytyy. Tosin vasta takakannelta, mutta onneksi sieltä, jopa kaksi. Selkeät kartat, joihin Sakari Haljala ja Ossi Jokinen ovat sijoittaneet käytännössä kaikkien kirjassa kuvattujen kylien ja talojen nimet paikoilleen. Tämä helpottaa lukijaa, joka haluaa tarkkaan tietää, missä kuljetaan ja minne mennään. Mutta kyllä täytyi mennä katsomaan nettikartasta, missä Isojärven koskireitti ja sen myötä Puukkoisten kylät sijaitsevat. Sielläpä, Kuhmoisissa keskustasta luoteeseen, Längelmäeltä kaakkoon, laajemmin ottaen itäisessä Hämeessä Päijänteen länsipuolella ne ovat. Toki jokaisen rallikansan jäsenen tulisi Puukkoinen tuntea – meneehän Ouninpohjan erikoiskoe kyläteitä pitkin. Luontoihmiset tuntevat Isojärven kansallispuiston ja paikantavat Puukkoisen sen pohjoispuolelle.

Ilkka Savijärvi joutui mietiskelemään, miten kylä oikein määritellään. Alunperinhän Puukkoinen käsitettiin vain kolmen kantatilan kokonaisuudeksi, mutta jo 1800-luvulla käytetään termiä Puukois trakt (Puukkoisten seutu), jonka alueeseen kuului jo useampia kantataloja. Vasta 1899 hyväksytty koulupiirijako vakiinnutti Kuhmoisten pitäjän kylät ja antoi niille rajat. Tähän Savijärvikin päätyi ja otti vielä tuekseen Isojärven ja siitä alkavan koskireitin tarkentamaan Puukkoisten kylää. Siitä kirjan nimikin. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma erityisesti nyt, kun kuntaliitokset muuttavat kaupungin ja kylän käsitteitä. Onko todella palattava yli satavuotiaaseen koulupiirijakoon, jotta saadaan määriteltyä ihmisten kylä ja sen osaset.

Vaikka kyläkirjoissa ei olekaan pitäjänhistorioiden mukaista virallista kaanonia, joka määrittäisi kirjan sisällön, sellainen kuitenkin väkisinkin syntyy. Lähdetään kuvaamaan ensimmäisiä kyläläisiä, entisiä eränkävijöitä, jotka asettuivat 1700-luvun alkupuolella eränautinnoilleen talonpojiksi, syntyivät ensimmäiset kantatalot. Ne jakautuivat perintöjen myötä, ja seudulle alkoi Ruotsin vallan lopulla Venäjän vallan aikana syntyä uuttakin asutusta. Nämä kaksi prosessia muodostavat kirjan kaksi ensimmäistä päälukua, joissa syntyviä kyliä Puukkoisten alueella kuvataan kylä kylältä ja talo talolta – ihan kyläkirjakaanonin mukaisesti. Samaan esitystapaan kuuluu myös verraten ylimalkainen asukashistorian esittely kylien ja talojen sukujen perintölinjoja pääasiassa seuraten. Aineistona ovat luonnollisesti viralliset asiakirjat, mutta myös haastattelemalla saavutettu muistitieto talojen ja sukujen historiasta. Leipätekstin lomaan on sijoitettu haastattelulainauksia, joilla tekstiä pyritään elävöittämään.

Jonkin verran ihmetyttää oheiskirjoittajien sijoittaminen vain väliotsikoin tekstin sisään. Olisin mieluummin nähnyt nämä tarkentavat erikoisartikkelit, useimmiten henkilökuvat, omina kainaloteksteinään – erillisinä tietolaatikkoina selvästi muusta tekstistä erotettuna. Näin Antti Hassin, Leena Haljalan, Heikki Haljalan, Risto Kakon, Tapio Niemisen, Ilkka Toikan, Paula Vesalaisen ja Toivo Torkkelin panos nousisi selvästi esiin. Olisin myös kaivannut esitetyn lähdeaineiston lisäksi kertojaluetteloa kirjan loppuun. Ihan jo kertojien takia.

Kirjan kolmas pääluku kertoo maaseudun muuttumisesta ja samalla elämänmuutoksesta syvällä hämäläisessä maaseutukulttuurissa. Kuvataan maatalouden työtä ja sen muutosta, nostetaan esiin koulutuksen merkitys kansakunnan sivistämisessä, sen myötä lisääntyvä valistustoiminta ja yhdistyselämä, katsastetaan pienyrityksiä koskireitin varrella, myllyt, tiilitehtaat, tervatehdas, meijeri ja saha. Seurataan liikenteen muuttumista ratsupoluista maanteiksi, kievarilaitoksen olemusta, postin kulkua, sentraalisantran työtä, kauppoja, käsityöläisiä, autoistumista, terveydenhoitoa ja nykyaikaistumista radioineen, kirjastoineen ja kesävieraineen. Kun vielä harrastetaan teatteria, soitetaan puhallinorkesterissa ja lauletaan kuoroissa, tehdään lähetystyötä, urheillaan, metsästetään ja kalastetaan niin elannoksi kuin harrastukseksikin, ollaan käyty läpi kyläkokonaisuuden elämää aina tuonne sodanjälkeiseen aikaan, johon kerronta pääasiassa päättyy. Tokihan joitain tarinoita tuodaan lähelle tätä päivää, mutta käytännössä historia pysähtyy modernismin tuloon. Tämäkin kuuluu kyläkirjan kaanoniin.

Sota-aika on lähes kaikissa kyläkirjoissa mukana. Se on luonnollista, kun muistaa, että pääosin tarinoiden kertojat ovat sen itse kokeneet ja se on ollut ihmiselle ehkä mieleenpainuvin muisto huolineen, murheineen, suruineen. Mutta sota-aika loi kummallisesti myös yhteisyyttä. Oli pärjättävä, oli turvauduttava toisiin, oli mahdollista antaa apua.

Sami Perttilää on kiittäminen rauhallisesta taitosta ja kuvankäsittelystä. Kuvamateriaali on mustavalkoista, eikä uudempia värikuvia ole yritettykään sovittaa joukkoon vaan nekin esitetään kokonaisuuteen sopivasti mustavalkoisina. Siitä kiitos.

Tärkeintä on, että kylän ja kylien kertomukset kootaan yhteen ja julkaistaan. Siitä kiitos Ilkka Savijärvelle ja Puukkoisten kyläyhdistykselle ja kaikille kirjan tekoon osallistuneille. Kylät ja kyläläiset ovat saaneet historiansa. Nyt kylän tuntevat myös kaikki muutkin, jotka kirjaan tutustuvat. Ulkopuoliselle tuntematon kylä nousee näin tuntemattomuudesta osaksi suomalaisten yhteistä historiaa.

Lassi Saressalo

Kirjaa voi tiedustella Puukkoisten kyläyhdistyksen puheenjohtajalta: Riitta Äikäs p. 040 825 2471