Äijänleuasta Victoria Vergeen

18.9.2013
Anja Kaartinen (toim.)
Äijänleuasta Victoria Vergeen
Tarinoita vanhoista esineistä ja elintavoista
Vihannin kotiseutuyhdistys ry
2012

Monenlaista tarinaa tarvekaluista

Ensinnäkin on onniteltava vihantilaisia, joiden nyt käsillä oleva teos voitti Päätalo-instituutin järjestämän Möllärimestarikilpailun 2013 asiaproosasarjan. Kilpailun nimi tulee Hermanni Päätalon romaania tai kaunokirjallista teosta laajemminkin tarkoittavasta mölläri -sanasta. Kilpailu on tarkoitettu omakustanteille. (Onko yhdistyksen julkaisu todella omakustanne ?)

Vihantilaiset 18 kirjoittajaa tai tarinaniskijää, joista vain kolme oli miehiä (itse asiassa mieskertojia on neljä, Pauli Mämmelä, on jostain syystä jäänyt nimiluettelosta pois), olivat päättäneet säilyttää jälkipolville tiedon siitä, mitä museoissa tai muualla kohdattavat tarve-esineet oikein olivat, mikä on kunkin (paikallinen) nimi ja mihin niitä käytetään tai käytettiin. Ajatus oli hieno ja toteutuskin mallikelpoinen.

Teksti lähtee kaukaa, Vihannin ensimmäisestä kirkosta ja sen esineistön kuvauksesta. Toinenkin kirkko – kuningatar Sofia Magdalenan mukaan nimetty saa sekin esittelynsä. Tiedetään kirkon rakentajista ja myös kirkkojen irtaimistosta ja esineiden kohtaloista. Samalla Merja Honkajoki kertoo kirkkotavoista, istumajärjestyksestä ja myös äijänleuasta, joka pääsi sitten myös kirjan nimeen. Se oli nimittäin vaivaisukon sijaan kellotapulin seinään lovettu pikku rakonen, johon kirkossakävijä saattoi pudottaa roponsa köyhille jaettavaksi. Saavatpa myös mustapenkki ja jalkapuut oman tarinansa. Näihin ensimmäisiin tarinoihin on liitetty myös lähdetiedot, koska asiat on koottu painetuista lähteistä ja arkistotiedoista.

Sitten lähdetään ilottelemaan arkiesineiden parissa. Eri kirjoittajat kaivavat muistivarastostaan esineitä – kahvirännäristä, kuhneammeesta, piirongista ja pappilan perintöhuonekaluista. Jotkut keskittyvät miesten työkaluihin, ryskyyn, viikatteeseen, välttiin ja työhön perunamaalla, rekikulkuneuvojen anatomiaan. Naisten tarve-esineet kuvataan nekin käyttötarkoituksen mukaan, kehrätään rukilla, tarkastellaan tonkkien ja pänikköjen maailmaa, loukutetaan pellavaa, paahdetaan kahvia rännärillä, askarrellaan navetassa separaattorin kanssa ja mietitään mitä kerittimillä saatiin aikaan. Koko ajan ollaan arkielämässä ja vähän juhlassakin, tehdään perunajauhoja, leikataan sokerisaksilla toppasokeria, ihmetellään kahvipannun muodonmuutosta, pystytetään kangaspuut ja käydään astiakaapissa kuuntelemassa astioiden tarinoita.

Ihmeet huipentuvat Hooverin peruskoneeseen ja Sunopakettiin, seinäpuhelimen tuloon ja Sentraali-Santran työkaluun, käsikäyttöiseen puhelinkeskukseen. Kunnes maailmaan tulee Victoria Verge – tyttöjen polkupyörä.

Nämä ja monet muut tarinat esitetään joko asiakertomuksina tai niin, että luontodokumenttien tapaan esineet inhimillistetään kertomaan omaa tarinaansa. Tosikkoa tämä saattaa hiukan haitata, mutta kun ajatellaan teoksen käyttötarkoitusta – muuttuvan elämän esineellisten muistomerkkien tulkintaa ja niiden olemuksen ja funktion siirtämistä uusille sukupolville, ei käytetty menetelmä ole hullumpi. Saattaisi jopa kuvitella, että vihantilaiset yhdessä uuden läppärisukupolven kanssa kehittäisivät teoksen pohjalta kolmiulotteisia kuvia sisältäviä ja elävää kerrontaa käyttäviä tuotteita, jota nykylapsikin osaisi ja haluaisi katsoa ja kuunnella.

Ei niin hyvä, ettei jotain kommentoitavaa. Muutamassa kuvassa on selvää epätarkkuutta mm. sivuilla 33, 93 ja 104. Jos ne on tarkoituksella tehty, en ymmärrä taiteellista tavoitetta. Olisin myös kaivannut teokseen enemmän kuvitusta. Vaikka pidän itseäni jonkinlaisena kansatieteilijänä, jää Aarne ja Pauli Mämmilän sinänsä asiallinen ja tarkka kuvaus reestä tai eri tyyppisistä jalaskulkuvälineistä mielikuvituksen varaan – sama varmaan koskee muitakin tekstejä, vaikkapa kuvausta kangaspuista, joihin varmaan olisi kuvia etsimällä löytänyt. Tokihan lopun 15 sivua hyvine värikuvineen antaa lisävalaistusta ja tokihan näitä kuvia on käytetty myös tekstien yhteydessä, mutta olisihan jostain saanut maitokannun, pänikän tai kangaspuut kuvattua.

Kaiken kaikkiaan hyvä idea välittää tietoa eteenpäin ja elävöittää esineiden olemassaolo tarinoilla – vähän niin kuin dokumentissa, jossa leikkikalut heräävät elämään.

Lassi Saressalo