Suomalaisuuden kultainen kirja

978-952-351-658-8

Going native

Meistä suomalaisista sanotaan, että kaikista eniten meitä kiinnostaa se, mitä joku toinen meistä ajattelee. Ja jos sitten tämä arvio ei miellytäkään, loukkaannutaan ja suljetaan keskustelu. Antto Terraksen teosta voi lukea kahdella tavalla. Vaikka niin kuin kuuntelisi Kansanradiota, joka on tarkoitettu niin veitikoille kuin tosikoillekin.

Terras, Antto: Suomalaisuuden kultainen kirja. Into 2022. 201 s.

Virolaiseen kirjalliseen traditioon kuuluu eittämättä hallittu ironian, jopa satiirin käyttö. Antto Terras on yksi tämän kirjallisen tradition kannattaja. Hänen tuorein kirjansa käsittelee suomalaisuutta, johon hänellä on ollut aikaa totuttautua jo kolmisenkymmentä vuotta. Seuraavassa pyrin käsittelemään teosta veitikkamaisen tosikkona.

Johdannoksi teoriaa

Kirjaa voi tarkastella kulttuuriantropologisena ja etnografisena tutkimuksena (vaikka se ei sellainen olekaan). Lähtökohdaksi voisi ottaa vaikkapa 1900-luvun alun kolonialistiset kulttuuriantropologit kuten esimerkiksi Bronislaw Malinowskin, joka matkasi kaukaisille saarille Uuteen Guineaan, kokosi sillä aineistoja ja kirjoitti teoksen Argonauts of the Western Pacific (1922) ja kehitti sittemmin laajalti sovelletun osallistuvan havainnoinnin (going native) kenttätyömetodin. Siinähän tutkija pyrkii asettautumaan ja pääsemään sisään tutkittavaan yhteisöönsä mahdollisimman syvälle ja olemaan ikään kuin yksi yhteisön täysivaltainen jäsen menettämättä kuitenkaan tutkijaidentiteettiään.

Samaa osallistuvan havainnoinnin menetelmää on tietoisesti tai tiedostamattaan soveltanut myös Antto Terras. Hän saapui vieraalle maalle Georg Ots -laivalla kaukaa etelästä, Virosta, hakeutui täällä erään etnisen ryhmän (suomalaisten) joukkoon, alkoi oikeaoppisesti akkulturoitua eteläpohjalaisen tyttöystävänsä, sittemmin puolisonsa kautta suomalaiseen kansankulttuuriin, teki havaintoja ja tuli myös initioitua suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tästä alkuvaiheesta hän kirjoittaa teoksessaan Viro (sensuroimaton) Into 2020, seuraavasti: ”Tapasin anoppini ensimmäisen kerran joulupöydässä noin kymmenen vuotta sitten. Muori katsoi minua tiukasti silmiin, vilkaisi sen jälkeen tytärtään ja totesi lopulta miehelleen, että jahah, meidän tyttö se toi sitten ryssän kotio.” Hyväksyntää jatkoi tytön isoäiti, joka puolestaan totesi: ”Jos oli pakko joku ulkomaalainen napata, olisit ottanut jonkun edes vähän eksoottisemman kuin virolaisen.”

Näin alkoi Antton matka kohti suomalaistumista, josta lopulta palkinnoksi tuli Taiteen keskustoimikunnan korona-apuraha – kahdestikin – ja lopulta kirjailija sysättiin Joensuun kaupungin kirjailijaresidenssiin Kovero-nimiseen paikkaan, jossa itäisessä yksinäisyydessä kirjailija pääsi lopulta raportoimaan vuosikautisten osallistuvien havaintojensa tuloksia.

Yksi kulttuurien tutkimuksen suuria ongelmia on, millä veriabiliteetilla tutkija voi vetää johtopäätöksiä tutkimastaan kulttuurista. Helpolla pääsee, jos ei tästä seikasta lainkaan välitä. Eikä Terras siitä välitäkään. Hän rakentaa näkemyksensä suomalaisesta kulttuurista ainoastaan omakohtaisten satunnaisten havaintojen varaan, syyllistyy tutkijan kannalta suurimpaan syntiin, hän stereotypisoi.

Stereotypisointi tarkoittaa tässä sitä, että hän häpeilemättä poimii havaitsemistaan yksittäisistä kulttuuri-ilmiöistä satunnaisia osia ja tekee niistä yleistyksiä. Ja kun nämä yleistykset vielä kohdistuvat yhteen sinänsä monimuotoiseen etniseen ryhmään, suomalaisiin, päästään kysymykseen etnisestä stereotypisoinnista. Tämä taas lähestyy näkökulmaa, jossa tämänlaisen otteen kautta voidaan antaa – siis voidaan – yksipuolinen kuva tutkittavasta yhteisöstä, kuva, joka ei välttämättä ole totuudenmukainen.

Millainen kuva

Riemastuttava kuva. Terras katselee uteliaana uutta yhteisöään, johon häntä siis ollaan hiljalleen kasvattamassa sisään. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käydä läpi kaikkia niitä havaintoja, joita kirjailija on poiminut suomalaistumisraporttiinsa, mutta muutama poiminta riittänee antamaan kuvan tekstin ja havaintojen korkeasta tasosta.

Ensimmäinen suuri kysymys koskee osuustoimintaliikettä. Terrasta ihmetyttää, miten ei heidän entisessä Neuvosto-Eestissä ymmärretty tätä sosialismin korkeinta ja käytännöllisintä yhteiskunnallisen vallankäytön muotoa. Kansankapitalismi, jossa jokainen halukas voi ryhtyä osuuskaupan omistajaksi, on askel askeleelta muuntautunut Suomen hallitsevaksi uskonlahkoksi. Osuuskauppaan kuuluu suomalaisista kaiketi jo enemmän jäseniä kuin kansankirkkoon.

Kirkossa käy jokunen harva ihminen, mutta Prismassa tai sen lieveilmiöissä käytännössä jokainen. Osuuskauppaideologia sanoo olevansa kollektiivisen hyvän asialla ja sen hallinto on demokraattisesti valittu. Siellä istuvat kansanedustajat, kunnanvaltuutetut ja ikään kuin koristuksena jokunen tavallinen ihminen. Lisäksi osuuskaupalla on markkinointimielessä varaa teettää omia televisiosarjoja ja vaikkapa jostain ABC-tavaratalosta, jossa myydään myös bensiiniä, jonka bonusalennukset on jo laskettu hintoihin.

Osuuskauppa palvelee suomalaista käytännössä syntymästä kuolemaan. Ja sitä paitsi se on yksi syy siihen, että suomalainen maataloustuottaja alkaa olla maaorjan asemassa. Tuotat sillä hinnalla kuin määrätään, tai sitten et tuota.

Toinen suuri riemun aihe Terrakselle on suomalainen mökkielämä. Kuten jo erätalousaikana suomalaisella on vähintään kaksi asuinpaikkaa, talvipaikka ja kesäpaikka. Jos se on oma, eikä jaettu, se toimii eräänlaisena työleirinä silloin, kun mökittömät nauttivat etelän lomista tai matkailevat. Nimittäin oman mökin hankkijan on hyvä tyydyttää kesämatkailuhalunsa ennen mökin hankkimista, mökillähän pitää olla loma-ajat, kun se kerran on hankittu.

Erityisen mielenkiintoinen ilmiö on kollektiivinen mökinomistus. Sellainenhan syntyy, kun perinnönjaossa ei päästä sopimukseen vaan jaetaan mökkinautinto perillisten kesken. Tästä alkaa jatkuva taistelu käyttövuoroista, kuka tuo mökille mitä, kuka tekee sen eteen mitä ja kuka siis ei tee. Yhteisten hetkien aikana pidetään huoli, ettei kukaan nauti toisen tuomisista, viinat kätketään muilta ja juodaan salaa. Kolmas tapa mökkeillä on mökittömien tehdä yllätysvierailuja sellaisten luo, joilla mökki on. Kahvipaketin ja viinapullon hinnalla voi hyvinkin nauttia vieraanvaraisuutta muutaman päivän, ”kun nyt satuttiin ajamaan tästä ohi”.

Osallistuva havainnoitsija raportoi itäisen residenssinsä yksinäisyydessä mm. suomalaisten käytöstavoista ja suomalaisten kaipuusta maaseudun rauhaan. Suomalainen ei turhia lörpöttele: ”Small talk -osaamisestamme ollaan syystäkin huolissaan. Jos suomalaiselta kysyy, mitä kuuluu, ottaa puhuteltu kysymyksen tosissaan ja ryhtyy vastaukselle. Suvun1850-luvun vaiheet käsitellään ehkä muutamalla lauseella, mutta työstä, Toyotan vaihdelaatikosta ja Tapparan hyökkäyspelistä tarinoidaan estoitta.”

”Suomalaisten kansantautina on hyvin menestyvän diabeteksen lisäksi myös krooninen ja periytyvä kateus. Muiden pärjäämistä kadehtiva ihminen ei tervettä päivää näe. Jatkuvasti pitää olla varpaillaan ja valppaana, ettei yksikään syy saada itselleen paha mieli jäisi hyödyntämättä.” Rehellisyydestäkin suomalaiset tunnetaan. Hän noudattaa tunnontarkasti kaikkia niitä määräyksiä, joita esivalta ja virkamiehet hänelle säätävät ja myös niitä, joita vasta ollaan säätämässä, kuten ns. paskalakia, joka ei sitten toteutunut, mutta jota odotellessa vanhukset mökeissään tyhjensivät säästöt sukanvarsistaan.

Osansa saavat Terraksen havaintomateriaalissa luonnollisesti myös suomalainen viinankäyttö, veroihin suhtautuminen, naisen ja miehen suhde, jossa mies saa vastata EU-kysymyksistä ja nainen vastaavasti muusta vähemmän tärkeästä, vaikka mies luuleekin tekevänsä päätöksiä (huom. Terraksen eteläpohjalainen vaimo). Byrokraatit saavat huutia, samoin syvennytään suomalaiseen kulttuuriin: ”Eurooppalaisten sivistyskansojen joukkoon Suomi loikkasi sangen myöhäisessä vaiheessa. Muut olivat jo ehtineet koristella palatsinsa puolialastomien naisten marmoripatsailla, kun Suomessa raapustettiin kallioon ensimmäinen kirkkovene.”

Mentaliteetiltaan suomalainen eroaa muista eurooppalaisista. ”Meitä eivät sytytä pehmeät kutuviisut eivätkä arjalaiset marssit. Liikuttava laulu on sellainen, missä aamu tuo, ilta vie, rahat loppuvat vähän ennen töitä, talo palaa ja muija lähtee vieraan matkaan.”

Lopuksi

Ilmeisen hyvin Terras on suomalaisuuteen sopeutunut, koska hän pääsääntöisesti käyttää tekstissä käsitettä ”me suomalaiset” ja sen johdannaisia. Onko kyse vain kansalaisuudesta vai onko Anttosta tullut ihan oikea suomalainen, sellainen, jollaiseksi hän meidät (ja siis myös itsensä) tässä laajassa ja erinomaisen mielenkiintoisessa syvätutkimusteoksessaan kuvaa. Kerrotaan nimittäin joskus käyneen niin, että antropologi, joka lähti vieraaseen kulttuuriin harjoittaakseen going native -metodia, ei sieltä koskaan palannutkaan!

Lassi Saressalo