Siniluoto – Saloisten Satama

Kertomus luonnonsatamasta

Kettukangas, Mikko: Siniluoto – Saloisten Satama. T:mi Saloisten Pirtti 2022. 145 s.

Saloinen (ruots. Salois, Saloinen), aikaisemmin Salo Ol. on Pohjois-Pohjanmaalla sijainnut entinen Suomen kunta. Saloisten kunta liitettiin 1973 Raaheen. Salo oli yksi Pohjanmaan vanhoista emäpitäjistä, Salon seurakunta perustettiin 1300-luvun alkupuolella. Tiilinen Saloisten pyhän Olavin kirkko on vuodelta 1932. Paikalla aiemmin sijainnut keskiaikainen puukirkko paloi vuonna 1930. Nykyisin Saloisten alueella sijaitsee SSAB Europe Raahen-terästehdas (entinen Rautaruukki). Raahen Saloisissa asuu tällä hetkellä viitisentuhatta asukasta, joiden työpaikat sijaitsevat pääosin terästehtaalla ja Raahessa.

Muinainen satama

Salon emäpitäjän vanhimmat kylät Salo ja Savolahti sijaitsivat varhaiskeskiajalla suurella metsäisellä Saloniemellä. (Salohan merkitsee juuri metsäistä saarta tai erämaata.) Vuosisatojen myötä maannousu muutti maisemaa, ja keskiaikaiset rantaseudut ovat nykyisin kuivaa sisämaata ja muinaiset satama-alueetkin mataloituneet. Salon satamasta on dokumentoitua tietoa vuodelta 1546, jolloin se sai viralliset satamapaikkaoikeudet. Satamapaikkaoikeuksien myöntäminen merkitsi, että Salossa sai käydä laillista maakauppaa, ja siellä pidettiinkin vuosittain Olavinpäivän markkinat. Pyhä Olavi oli Salon suojeluspyhimys.

Teos seuraa havainnollisin kartoin Salon ja sittemmin Savolahden satamapaikkojen muuntumista keskiajalta aina siihen asti, kun satama ja kauppaoikeudet siirrettiin vuonna 1649 perustetulle Salon kaupungille, jonka nimeksi tuli vuonna 1652 Brahestad (Raahe). Markkinat ja lastiliikenne siirtyivät sinne ja vanha satama hiljeni.

Siniluoto ja sen sataman toiminta

Siniluoto puolestaan on vanhan Salon rannikolle maankokoaman myötä noussut saari, sittemmin niemi ja saman niminen kantatila, jonka historiaa teos myös tarkoin selvittää. Sinne syntyi myös vuonna uudelleen 1900 satama-alue, jonka nousu perustui puutavaran viennin voimakkaaseen kasvuun vuosisadan vaihteen tienoilla. Sinisalo ei ollut satama sanan nykyisessä mielessä vaan reti, jonne laivat saapuivat ja jossa ne lastattiin lautoilta, joihin puutavara siirrettiin maista. Se, että laivat lastattiin juuri Siniluodon ulkopuolelle, johtuu siitä, että sinne johti reimarein opastettu syväväylä, joka mahdollisti vuosisadan alun suurehkojenkin höyrylaivojen tulon lastaamaan.

Rahdattujen tuotteiden valikoima oli kovin rajallinen. Vientiin kelpasivat paperipuu ja sittemmin kaivospölkyt eli propsit, paperimassa ja loppuvuosina myös sahatavara. Tämä vientituotteiden rajallisuus johti 1950-luvun alussa toiminnan laantumiseen ja lakkaamiseen, kun kyseisten tuotteiden kysyntä markkinoilla väheni. Toinen ongelma oli, että tieyhteys satamaan valmistui liian myöhään eikä mahdollistanut vientituotevalikoiman laajentamista. Ja tietenkin hankala oli se, että lastaus tapahtui redillä, mikä tuotti omat ongelmansa.

Satama toimi kaikkiaan 52 vuoden ajan. Tuona aikana siellä kävi lastaamassa liki 300 alusta, vuosittain 3–5 laivaa, jotka veivät pääasiassa propsia briteille ja paperipuuta Keski-Eurooppaan. Toisen maailmansodan alla vuosittainen kävijämäärä saattoi nousta jopa kuuteen alukseen kesässä.

Kettukankaan kirjan eräänä huipputuotteena on laaja ja havainnollinen grafiikka, joka kertoo niin ”käppyröinä” kuin ”leipinäkin” lastattujen tuotteiden jakauman periodeittain ja kokonaisuutena. Samoin havainnollistetaan lastien kohdemaat maittain ja tuotteittain. Myös laivojen kotimaat on esitetty graafisesti. Tekijä on myös selvittänyt, mihin yksittäisiin satamiin lastit sitten purettiin ja kuinka monta laivaa ja mitkä alukset niihin tavaraa kuljetti.

Mielenkiintoinen osa teosta on myös eräänlainen matrikkeli osasta niitä aluksia, jotka Sinilahden redillä lastejaan vartosivat. Laivojen historiat on kaivettu nimien perusteella esiin lähinnä internetin hakupalveluista.

Lopuksi

Luonnollisesti Siniluodon kylään syntyi myös erityisesti 1930-luvulla asutusta, joka sai elantonsa satamatyöstä. Tätä elämää kuvataan lyhyillä tarinoilla, jotka perustuvat pääosin haastatteluihin. Kertomukset itse satamatyöstä, elämästä kylässä ja tapaamiset kansainvälisten merimiesten kanssa ovat jääneet elävästi haastateltujen mieleen.

Ne tuovat myös mieleeni omakohtaisen muistelon Virojoen Ravijoelta, jossa pikkupoikana vierailin isäni kanssa redillä lastaamassa olevassa saksalaislaivassa. Tämäkään lastauspakka ei ollut mikään satama vaan laivaväylän päätepiste, johon puutavara uitettiin lastattavaksi. Siksipä kertomukset Siniluodon rediltä tuntuvat tutuilta.

Vaikka laivaliikenne Siniluodon redille päätyi vuonna 1952 ei kylä kuollut. Sen kantatalot jatkavat elämäänsä ja vaikka kaikki fyysiset jäljet entisistä satama-aktiviteeteista ovatkin hävinneet, toimii satamakylän alue nykyisin suosittuna venesatamana raahelaisille ja myös aktiivin kyläyhdistyksen tapahtumien pitopaikkana.

Kiitän vielä kerran teoksen grafiikkaa ja tarkkaa dokumentointia aina yksittäisiä vierailleita aluksia myöten. Samoin liitteenä olevasta satamasanastosta.

Lassi Saressalo