Salattu Seitsonen

Muutoksen kuvia

Vilén, Ville ja toimituskunta: Salattu Seitsonen. Urpo Seitsosen valokuvia Savonlinnasta. Secret Seitsonen. Urpo Seitsonen´s Photographs of Savonlinna. Riihisaari – Savonlinnan museo 2022. Riihisaari-julkaisuja 2. 144 s. Englanninkielinen käännös Kirsti Nurmela-Knox.

Urpo Seitsonen (1936–1996) oli viipurilaislähtöinen valokuvaaja ja yrittäjä, joka sotien jälkeen asui Savonlinnassa, jossa myös omisti valokuvausliike Foto-Possen. Hänen erityisalueensa olivat henkilökuvat, mutta kamera – niin stillkuvia ottava kuin kaitafilmikamerakin – seurasi savonlinnalaista elämää tarkoin ja taiteellisin silmin.

Urpon poika Timo Seitsonen, itsekin valokuvaaja, löysi isänsä rikkaan negatiivikokoelman siivotessaan toimintansa lopettaneen valokuvausliikkeen arkistoa, valitsi kuvista laajan otoksen ja julkaisi sen verkossa jälkipolvien iloksi. Osa Seitsosen kuva-aineistosta on tallennettu Riihisaari – Savonlinnan museon kuvakokoelmiin, josta myös kirjan kuvat ovat.

Näistä kuvista Yleisradiossa palvellut savonlinnalaislähtöinen rakennushistoriankin harrastaja Ville Vilén on työryhmänsä kanssa koonnut nyt käsillä olevan teoksen kuvakavalkadin, varustanut kirjan esipuheella ja laatinut Urpo Seitsosesta tiiviin elämäkerran, joka samalla kertoo laajemminkin savonlinnalaisesta valokuvaustoiminnasta, niin valokuvaliikkeistä kuin itse valokuvaajista.

Nämä muodostivat tiiviin ryhmän, joka toimi sekä innovaatioiden tuojana valokuvausliikkeisiin ja valokuvaajien maailmaan että eräänlaisena epävirallisena valokuvakerhona. Vaikka kuvaajat olivatkin osin liikkeenharjoittajia ja kilpailivat toki keskenään asiakkaista, ei se tuntunut vaikuttavan yhteistyöhön ja haluun kehittää kunkin omia valokuvaussektorin taitoja.

Seitsonen meni nuorena työhön Markku Hamaran valokuvausliikkeeseen, joka erilaisten vaiheiden jälkeen Foto-Possen nimen saaneena siirtyi vuonna 1963 hänen omistukseensa. Liikkeenhoidon, kuvapalvelun ja erityisesti henkilökuvien oton rinnalla Seitsonen avusti myös mm. Yleisradiota kuvaten uutisfilmejä kaitafilmikamerallaan ja tuotti mainoskuvia eri yrityksille.

Mutta ajan myötä myös valokuva-ala muuttui. Digitalisaatio teki kuvaamisesta jokamiehen leikkiä, eikä filmien kehitystyötä enää juuri ollut tarjolla. Kun kuvaaminen vielä yhdistyi älypuhelimien monimuotoiseen palveluun, alkoi myös Foto-Possen taru olla lopussa. Uusi aika vei hohdon ennen niin kiinnostavalta työsektorilta ja vaimon kuolema vuonna 1966 vei myös Urpo Seitsoselta elämänhalun.

Poika Timo yritti jatkaa liiketoimintaa, mutta aika oli ajanut traditionaalisen valokuvausliiketoiminnan ohi. Foto-Possen toiminta loppui 1990-luvun lopulla, Urpo Seitsosen elämäntaival päättyi sitä ennen 60-vuotiaana vuonna 1996.

Menneitä miljöitä

Riihisaaren museon julkaisun kuvakavalkadia voi luonnollisesti tarkastella monesta näkökulmasta. Koska en ole kuvataide- saati sitten valokuvataidekriitikko, tuon esiin vain maallikon näkemyksen.

Kuvista heijastuu luonnollisesti nostalgisuus, kun niitä sillä silmällä katsoo. Kun teoksen toimittaja Ville Vilén tunnetaan rakennushistorian harrastajana, joka on mm. julkaissut teoksen Kadonnutta Savonlinnaa etsimässä: matkailukaupungin synty (Savonlinnan museo 2019), on selvää, että tämä näkyy myös tämän teoksen kuvavalinnoissa.

Vanha puutalojen Savonlinna muuttuu kuvagallerian myötä 1960-luvulta alkaen kivikaupungiksi, purkutyöt dokumentoidaan ja uudet liikerakennukset kaupungin keskustassa nousevat neonvaloineen ja suurine näyteikkunoineen niiden tilalle. Ehkä kohtalon ironiaa on, että yhteen näistä ensimmäisistä, ”Possentorneiksi” nimetyistä, myös sittemmin Seitsosen omistukseen siirtynyt valokuvaamo sai nimensä Foto-Posse.

Näitä entisen elämän puurakennuksia on teoksessa runsaasti. Tämä luonnollisesti herättää ajatuksen siitä, onko vanhojen, usein lähes käyttökunnottomien rakennusten idealisointi entisen hyvän elämän symboleina se oikea tapa kuvata kulttuurista muutosta. Tuskin kukaan enää tänä päivänä haluaisi asua tai nähdä asuttavan reilut puolitoista vuosisataa vanhoissa rakennuksissa ilman nykypäivän mukavuuksia.

Toisaalta voidaan toki todeta, että meillä on runsaastikin esimerkkejä säilyneistä puutalokaupungeista, joissa asuminen on sisältä päin muuttunut ajanmukaiseksi ulkoisen nostalgisoivan ilmeen muuttumatta. No oli miten oli, näitä entisten rakennusten tarjoamia miljöökuvia on kirjassa runsaasti.

Kiitoksen ansaitsee se, että suuri osa kuvista on dokumentoitu karttapohjille. Näin lukija ja katsoja osaa paikantaa jo kadonneet kulttuurimiljööt paikoilleen. Karttapohjan vuotta en havainnut, mutta uskoisin sen olevan ehkä 1950-luvulta ennen suurta kaupunki-ilmeen muutosta. Kuvien ottosuunnat olisi vielä voinut nuolilla tarkentaa.

Entisiä ihmisiä

Toinen mielenkiintoinen näkökulma kuviin ovat niissä esiintyvät ihmiset. Kuvat ovat pysäytettyä aikaa. Juuri tuolloin tuo kokopuvussa kulkeva herra ojentaa kuvassa Adolf Huotilaisen lihakaupan kulmalla vasemman jalkansa eteen jalkakäytävällä vilkaisemattakaan vastaan tulevaa valkokenkäistä naista. Kaupan näyteikkunan vieressä seisoo hattupäinen mies katsoen suoraan kuvanottopaikkaan. Mitä miettinee?

Sammy Babitsin ja Jukka Kuoppamäki viihdyttävät asiakkaita vuonna 1973 Pukinetavaratalo Kärki Oy:n avajaisissa teoksen harvoissa värikuvissa. Kuvatut nuoret ovat kovinkin vakavia, miksiköhän?

Kirjan keskiaukeamalla eletään 1960-lukua ja katua siivoavat mies ja nainen työparina, hevonen mietiskelee päivän menoa odottaessaan roskia kärryynsä. Takana matkustajasatama ja kirkon torni. Aika on pysäytetty juuri tuohon hetkeen, entistä ja tulevaa ei ole, jos niitä ei väkisin mukaan haluta. Tämän tapaisen pysäytetyn menneisyyden kuvat tuovat väkisinkin mieleen Signe Branderin Helsinki-kuvat. Etnografinen preesens on voimakkaasti mukana.

Yhtä lailla henkilökuvissa näkyy muutos. Siinä missä pussihousumies hilaa vastahakoista mullikkaa S/s Saariston etukannelta laiturille, toinen saapasmies tarkkailee samalla hetkellä samassa kuvassa jotakin aivan muuta. Samaan aikaanko Olavinkadun kauppaliikkeen ikkunassa tapahtuvassa muotinäytöksessä tyystin toisen maailman kaunotar hienohelmassaan on ihmisten tarkkailtavana lasin takaa? Tähän kuvaan on Urpo Seitsosen onnistunut saada itsensäkin peilin kautta tilannetta dokumentoimassa.

Teoksen ulkoasu ja taitto on Ihmekammari – Kimmo Heikkilä Designin hienostunutta käsialaa. Sekä leipäteksti että kuvatekstit ovat myös englanniksi, mikä tekee teoksesta hyvän käyntikortin Riihisaari – Savonlinnan museolle.

Hienoja kuvia, entistä elämää. Ja nostalgisia, jo romutettuja autoja katujen varsilla!

Lassi Saressalo