Muutakin kuin maisemaa
Saarelainen, Asko (toim.): Tarinoita Kolilta. Koli kautta aikojen II. Kolin Kotiseutuyhdistys 2023. 304 s.
Kolin Kotiseutuyhdistys ja Lieksan kansalaisopisto julkaisivat vuonna 2015 kylähistorian Elämää kansallismaisemassa. Kirjan tuottanut Kolin perinnepiiri huomasi, kuinka suurella mielenkiinnolla kirja otettiin vastaan, ja päätti jatkaa toimintaansa. Näin syntyi toinenkin kirja Kolin kylästä ja laajemminkin Pielisen länsirannasta ja Pielisestä.
Harva tulee ajatelleeksi kuultuaan avainsanan Koli, että se pitää sisällään muutakin kuin tuon luonnonmuodostuman, Ukko-Kolin ja sieltä itään avautuvan kansallismaisemaksi muodostuneen näkymän. Koli on kuitenkin pohjoiskarjalainen maalaiskylä, joka on elänyt elämäänsä ennen kuin matkaajat saapuivat ihailemaan maisemia ja harrastamaan talviurheilua vaaramaisemissa.
Tarinoiden Koli
Käsillä oleva teos on rakennettu tietoisesti tarinoiden varaan. Jokainen artikkeli on tavallaan oma tarinansa, jotka toimittaja on pyrkinyt nivomaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Teos alkaa sikermällä vaellustarinoita, jotka Kolin kylällä ovat muuttuneet luonnollisesti paikkatarinoiksi. Kansan Simo Hurtaksi kutsuman veronkantajan Simo Affleckin ympärille kietoutuneet kolmesataakin vuotta vanhat tarinat tunnetaan edelleenkin kolilaisten kansanperinteessä, ja hänen Pieliseen upottamansa rikkauksia sisältäneen veneen etsintää sanotaan harrastetun vielä 1980-luvulla.
Toisen tarinan mukaan olisivat kolilaiset isonvihan aikana ottaneet talteen Lieksan kirkon kellot ja vieneet ne vainolaisilta turvaan upottamalla ne Sikosalmeen lähelle Pielisen länsirantaa. Niitä on ehkä turhaa sieltä etsiä, vaikka niiden ääntä on kuultukin. Kellot nimittäin vietiin todistetusti Kajaaniin, josta venäläiset sitten olisivat ne vieneet.
Mutta kirkonkellojen kätkemisestä kertovat monet muutkin paikkatarinat ympäri Suomen ja laajemminkin maailmalla, missä vainolaisilta on kelloja kätketty. Yhtä lailla elävää on tarina Kolin kallionhalkeamasta, jonne turistit vieläkin heittelevät kolikoita lepyttääkseen kallionkolossa asustelevaa vuoren henkeä. Monta muutakin aarretarinaa Kolilta tunnetaan, ja ne elävät edelleenkin ainakin osaksi turistiloreksi muuttuneina.
Kolin kylän elämää
Kolin kylä on nykyisin osa Lieksan kaupunkia, Pielinen erottaa sen Lieksan muista kylistä ja matkaa kaupungin keskustaan kertyy maanteitse satakunta kilometriä. Onneksi avoveden aikaan pääsee Pielistä pitkin – niin kyllä sydäntalvellakin, jolloin Suomen pisin jäätie on käytössä.
Teos etenee kuvaamaan kolilaisten elämää tilallisten ja torppareiden näkökulmasta, kuten perinteisesti rakennetun kyläkirjan kuuluukin tehdä. Merja Tolvasen useampi artikkeli seuraa maaseutumaisen elämän muutosta noin vuosisadan ajan. Hän paneutuu Kolilla harjoitettuun kivilouhosyritysten toimintaan ja kuvaa laajalti myös koulunkäynnin vaiheita ensimmäisestä vuonna 1896 perustetusta kansakoulusta aikaan, jolloin pienet koulut vähä vähältä yksi kerrallaan lakkautettiin ja oppilaat siirtyivät koulukuljetuksin suurempiin yksiköihin. Tarinallisuus jatkuu edelleen pääasiassa Tolvasen kynästä syntyneinä Kolin kylän asukkaiden elämäntarinoina, pieninä omaelämäkertoina, jotka tuovat kyläläisten arkea ja juhlaakin tiivistetysti esille.
Pielisen aalloilla
Pielisjärvi on kolilaisille, niin varsinaisille kyläläisille kuin turisteillekin, muutakin kuin näkymä vaaralta idän suuntaan. Pielinen kala-apajineen on ollut paitsi osa arkipäivän elämää, myös väylä ulkomaailmaan ja ulkomaailmasta. Höyrylaivaliikenne yhdisti jo 1800-luvun lopulla Pielisen rannan kylät ja sellaiset tunnetut paikat kuin Nurmes, Lieksa ja Juuka ja lopulta myös Joensuun toisiinsa. Se kuuluisa Joensuun Ellikin seilasi ”Kolilaivalla Lieksasta pois”. Elli ei kuitenkaan ole, toisin kuin luullaan kotoisin Joensuun kaupungista vaan Juuan kirkonkylän Joensuusta.
Laivaliikennettä valaistaan monenkin artikkelin voimalla, höyrylaivat, sittemmin turisteja kuljettavat moottorialukset saavat historiansa, ja niiden kipparit tulevat lukijalle tutuiksi. Samoin tutuksi tulevat myös luotsit, joita yleensä tunnutaan tavattavan vain meren äärellä, mutta jotka ovat olleet arvostettu ammattikunta myös sisävesillä.
Laivaliikenteen huippuna voidaan pitää Norjasta hankittua autolauttaa, joka kulki Kolin ja Lieksan väliä. Minua tuo autolautta, norjalaiselta nimeltään Øygarden viehätti, olinhan sillä matkannut Bergenin edustan saaristossa 1970-luvulla. Autolauttaa seurasi toinenkin, ja järviristeilyjä varten oli hankittu varsinaisia risteilyaluksia, mutta matkustajakapasiteetti ei kuitenkaan riittänyt ja laivayhtiöt joutuivat luopumaan aluksistaan.
Matkailun Koli
Kolin matkailulliset ansiot huomattiin jo 1880-luvulla, jolloin se tavallaan löydettiin. Muiden muassa Eero Järnefelt, Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt tekivät matkan Kolille vuonna 1892 ja kirjoittivat siitä loistavia arvosteluja. Myös Into Inha kävi kolilla ja otti sieltä kuuluisat kuvansa. Vuonna 1896 Kolivaaralle rakennettiin ensimmäinen matkailumaja, ja höyrylaivaliikenne alkoi säännöllistyä itärannalta Kolille. Kirjassa seurataan matkailun kehittymistä vuosi vuodelta, maiseman ihailusta alettiin siirtyä kokonaisvaltaisempaan matkailupalvelutoimintaan ja erityisesti talvimatkailu nosti Kolin suosiota 1930-luvulla. Tieto Kolista matkailukohteena levisi myös postikorttien kautta, kuten Jouko Martiskaisen artikkelista selviää.
Kolin matkailuboomi on jatkunut vaihtelevasti vuosikymmenten myötä. Jokseenkin onnekasta on, etteivät suurimmat suunnitelmat lomakaupunki Kolista ole toteutuneet. Niiden sijaan on kansalaisaktivismin avulla saatu rauhoitettua osa Kolivaaran alueesta kansallispuistoksi ja matkailun kehittäminen on saamassa luontomatkailun leimaa. Muun muassa laskettelurinteiden hissitoiminta on lopetettu ja rinteet on metsitetty. Kolin matkailun kehittämiseksi on edelleen laajojakin suunnitelmia, mutta niiden toteutuksesta ei voida olla varmoja.
Lopuksi
Kirja alkoi tarinasikermällä ja päättyy Jukka Kokkosen artikkeliin Ukko Kinolaisesta. Tämä oli vanhan itäsuomalaisen tietäjätradition edustaja, oikealta nimeltään Matti Tossavainen, joka kuoli vuonna 1829. Häneen liittyy runsaasti kertomusperinnettä, niin kansainvälisiä vaellustarinoita kuin paikallista uskomusperinnettäkin.
Tarinat kalmanväestä, vainolaisista, Pirunkirkosta, jonne vanhan ajan velhot kokoontuivat, elävät yhä ja niitä käytetään kyseenalaisesti hyväksi myös turistiloressa mm. tarjoamalla matkailijoille ”Kolin kastetta” samaan tapaan kuin saamelaisperinnettä hyväksikäytetään ”Lapinkasteessa”.
Kunkin artikkelin lopussa on asiaan liittyvä lähdeluettelo, nootitusta ei Kokkosen viimeistä artikkelia lukuun ottamatta ole käytetty. Etu- ja takasisäkansien kartat tarjoavat mahdollisuuden paikantaa artikkeleiden keskeiset paikat. Kuvadokumentointi on oikeaoppisesti toteutettu ja Jussi Virratvuoren taitto on maltillisen hienostunut, erityisesti silmä lepää päälukujen siirtymäaukeamien kuvissa.
Lassi Saressalo