Laatokka

Karjalaisten meri

Lähteenmäki, Maria (toim.): Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia1469, 2021. 314 s.

Laatokka on Euroopan suurin järvi. Vielä suurempi on sen valuma-alue, siis alue, josta vedet virtaavat tähän suurjärveen. Suomalaisille tutuinta ovat Saimaan vesistöt, jotka laskevat Vuoksen kautta Laatokkaan, karjalaisille omaa vettä ovat Äänisen aallot alkulähteineen, aallot, jotka laskevat Laatokkaan koillisesta Syvärin virtaa pitkin. Etelästä virtaavat Laatokkaan Olhavanjokea pitkin Ilmajärven vesistön vedet, vesistön, jonka lähdejokia pitkin varjagit muinoin matkasivat Venäjän suurille joille ja aina Bysanttiin asti. Lisäksi monet pienemmät joet valuttavat alkulähteitään Laatokkaan.

Tämän suurjärven rantoja kiersi vuonna 2019 humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkijaryhmä tavoitteenaan ymmärtää Laatokan rantojen kokonaisuus. Tuloksena on artikkelikokoelma, joka tarkastelee nimenomaan rantaelementtiä sen sijaan, että syventyisi sisämaan ilmiöihin tai keskittyisi itse vesielementin salaisuuksiin. Artikkelikokoelma tarjoaa uuden tutkimuksellisen käsitteen, uuden rantahistorian, millä halutaan tarkentaa kiinnostuksen kohdistuvan nimenomaan järvenranta-alueiden tutkimukseen. Rantahistoria keskittyy tutkimaan nimenomaan makean veden altaiden, merta pienempien ja matalampien vesialtaiden asujayhteisöjä, luotoa ja ekosysteemejä erotuksena rannikkohistoriasta, joka perinteisesti käsittelee meren äärtä ja itse merta. Kun meri yhdistää laajoja alueita, valtakuntia ja maanosia, ovat järvet pienimuotoisempina useimmiten kansallisempia. Ja sen myötä myös kansallisuus heijastuu tutkimuksessa. Mutta molempiin liittyy myös jokien tutkimus, ovathan ne reittejä rannikoilta sisämaahan ja sisämailta rannikoille.

Laatokan rantojen vanhin asutuskerrostuma ajoittuu jopa kymmenen tuhannen vuoden taakse ja asutuksen jatkuvuus saa todisteita arkeologisista löydöistä. Keitä nämä varhaisimmat asukkaat olivat, on epäselvää, mutta ainakin jo metallikautisesta asutuksesta voi käyttää nimitystä esikarjalainen tai varhais-itämerensuomalainen. Sittemmin tähän alkuperäisväestöön liittyi ekspansiivinen slaavilaisasutus, ja viikinkiaikanahan syntyivät Laatokan eteläpuolelle rusien hallitsemat Novgorodin ja sittemmin Kiovan Venäjän yhteiskunnat. Kansallinen historiantutkimus on vankasti nojannut näitä seutuja tutkiessaan itäisten ja läntisten kulttuureiden vastakkainasetteluun, asemaan, jossa Laatokan rannat ovat jääneet ikään kuin molempien osapuolten väliin.

Teos tarkastelee myös uudempaa aluehistoriaa tuomalla esiin yhteiskuntien kehittymisen ja teollisen toiminnan vaikutukset niin rantakulttuureihin kuin itse Laatokan ekologiseen tilanteeseen. Laatokkaan laskevat valtavirrat valjastettiin energiantuotantoon, ja nouseva teollisuus 1800-luvulla merkitsi suurempien asutuskeskittymien syntyä ranta-alueille, puunjalostusteollisuuden edellyttämää puutavaran uittoa niin järveen laskevissa joissa kuin itse järvelläkin. Sen enempää Suomessa kuin Neuvostoliitossakaan ei teollisuuden ja taajama- ja kaupunkiasutuksen tuottamaa saastumista otettu vakavasti ennen toista maailmansotaa, Neuvostoliitossa vasta viime vuosisadan lopulla. Laatokka oli kovinkin saastunut toisen maailmansodan jälkeisen Neuvostoliiton huolettomien jätepäästöjen takia. Mutta vasta Neuvostoliiton lakattua olemasta ja teollisuuden sen myötä taantuessa alkoi Laatokan elpyminen, ja vaikuttaa siltä, että Venäjä on ottanut saastumiskysymyksen tosissaan. Kuinka kauan, voi kyllä kysyä!

Toinen maailmansota merkitsi Laatokan rantakulttuureiden lähes täydellistä aineellista tuhoa. Maailmansodan ajan strategioihin kuului asutuksen tuhoaminen  etenevän vihollisen tieltä, jotta se ei voisi tukeutua olemassa olevaan rakennuskantaan. Talvisodassa tuhon aiheuttivat suomalaiset, jatkosodan alussa taas puna-armeija. Tuho ei ollut kauttaaltaan totaalinen, mutta paikoitellen sitä voidaan verrata saksalaisten toteuttamaan Lapin ja Finnmarkun hävittämiseen.

Teoksen loppuluvuissa keskitytään Laatokan immateriaaliseen kulttuuriin, joka suomalaisessa tutkimuksessa heijastuu voimakkaan nostalgisena. Laatokan rantaseudut muistetaan entisenä kotiseutuna, joka on ollut pakko jättää ja joka on saanut muistoissa ihannemaiseman ja ihanneyhteiskunnan voimakkaan sävyn. Laatokka, erityisesti sen pohjoisosa satoine saarineen on muodostanut eränlaisen ihannemaiseman, joka vieläkin on olemassa, mutta nyt vieraan hallussa. Neuvostoliittolaisessa ja venäläisessä mielikuvassa luonnonihailu muuttuu hiljalleen luonnon tehokäytön kuvauksiksi, syntyvät kalastuskolhoosit, saariasutus katoaa ja tehomaatalous ja teollisuus leimaa rantakulttuuria. Ja pilaa luontoa.

Kirja päättyy kuitenkin toiveikkaasti. Monien vaiheiden, vastustuksen ja mielipidetaistelujen jälkeen perustettiin vuonna 2017 Laatokan länsirannalle Ladoga Skerries -kansallispuisto. Tulevaisuus näyttää, mikä merkitys tällä päätöksellä on, toistaiseksi ei juurikaan mitään. Laatokka kuitenkin on ja tulee aina olemaan. Ennen ylirajainen elementti, nyt toisen hallussa oleva, mutta ehkä vielä joskus yhdessä nautittava ja kehitettävä karjalaisten meri.

Olen aiemminkin kritisoinut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa siitä, että sen Toimituksia -sarja on säästösyistä perin kuivakiskoisen näköinen. Tämä mielenkiintoinen ja monipuolinen Laatokka-kokoelma olisi ansainnut paremmat puitteet, laadukkaampaa painoasua ja enemmän kuvia rikastuttamaan kerrontaa. Se olisi ehkä luonut myös mahdollisuutta teoksen laajempaan myyntiin. Mutta toisaalta voidaan todeta, että tällaisena tutkimusantologiana tämäkin teos on avoimesti saatavissa internetin kautta kaikkien luettavaksi.

Lassi Saressalo