Jos tämä ei auta, niin lähtee henki

Lääkärin potilas on apteekin asiakas

Myllyniemi, Satumaarit: ”Jos tämä ei auta, niin lähtee henki!” Hartolan apteekkiperinnettä ja terveyskulttuuria vuodesta 1903. Hartolan apteekki 2022. 208 s.

Otsikko on napattu käsillä olevan kirjan sivulta 14. Siinä tiivistyy kahden, itse asiassa kolmen ammattikunnan pyhä yhteys. Lääkärillä on potilaita, eläinlääkärillä niin ikään, mutta hieman erilaisia. Apteekkarilla taas on taitoa ja keinoja tarjota edellisten potilaille rohtoja, lääkkeitä kaikenlaisiin vaivoihin ja sairauksiin, joita lääkärit potilaistaan löytävät.

Siksipä ei olekaan ihme, että viime vuosisadan alussa apteekit pyrittiin perustamaan sellaisille paikkakunnille, joissa oli taatut lääkäripalvelut. Tällaiset lakisääteiset palvelut olivat piiri(eläin)lääkärilaitos ja sittemmin kunnanlääkärit. Ennen vuosisadan vaihdetta Hartolassa ei ollut varsinaista itsenäistä apteekkia vaan ns. haara-apteekki, joka sai myytävät lääketuotteensa valmiina ja hoiti paikallisen lääkejakelun.

Vasta vuonna 1912 avautui mahdollisuus saada Hartolaan varsinainen kanta-apteekki, ja sen omistajuudesta käytiin kiivasta taistelua kahden apteekkarin välillä. Kiista ulottui aina Lääkintöhallitukseen ja Suomen keisarilliseen senaattiin asti. Välillä Hartolassa toimi kaksikin haara-apteekkia, Heinolan ja Joutsan apteekkien. Lopulta vuonna 1919 apteekkioikeudet ”kaikkine maan apteekkareille suotuine vapauksineen ja etuineen” myönnettiin proviisori Max Sandelinille.

Tätä apteekkiriitaa kestää teoksessa satakunta sivua. Tai itse asiassa se kummittelee koko ajan jossain taustalla, kun kirjan tekijä, kulttuuriantropologian peruskoulutuksen saanut, nyt väitöskirjaa Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen tekevä Satumaarit Myllyniemi tuo lukijansa sisään apteekkimaailman salaisuuksiin ja sitä edeltäviin kansanlääkinnän aikoihin. Ja vielä enemmänkin.

Pääkertomukseen hän sisällyttää aimo annoksen lääketieteen historiaa, lääkäri- ja sairaalalaitoksen kehittymistä Suomessa, kansanparantajia ja -parannusta, kansanomaisia reseptejä, puoskarointia, kiertäviä rohdoskauppiaita ja ihan vaan tavallista kansanelämää hämäläismaisemissa keskuksena Hartolan pitäjä.

Saamme tietää, kuinka lääkkeitä valmistettiin apteekkien omissa laboratorioissa aina siihen asti, kunnes valmislääkkeet korvasivat tuon tietotaidon. Saamme selville, miten apteekkari asemoitui kunnan sosiaalisessa hierarkiassa hieman kartanonväen alapuolelle, mutta kuitenkin samalla tasolle kuin lääkäri, nimismies, rakennusmestari, pankinjohtaja ja kunnansihteeri.

Lähellä olivat myös suurtilojen isännät. Saamme selville, miten hartolalainen sahtikulttuuri selvisi kieltolakiajasta ja miten tuona aikana apteekkari oli se, joka toimi laillistettuna alkoholinmyyjänä. Eikä pelkästään eläimille tarkoitetun pirtun vaan myös jalompien ulkomailta tuotettujen nautintoaineiden jakelijana, kunhan lääkäri oli asiakkaalle reseptin tautiin kirjoittanut. Hartolassa todetaankin alkoholinkäytöstä, että ”liika on liikaa, mutta kohtuus on liian vähän.”

Saamme tarinoita hartolalaisesta elämästä, kirkonhaltijasta, kansanparantajista kirkkoherroista, lääkäreistä. Käväisemme Hartolan apteekkari Usko Koskinen-Tervaportin kanssa Petsamossa vuosien 1934 ja 1941 välisenä aikana. Petsamon apteekkioikeudet muuten siirrettiin Lappeenrannan III apteekkiin. Etukannen sisäsivulla on kuva apteekkikaapistosta, jonka apteekkari sai tuotua mukaansa Petsamosta Hartolaan.

Luemme myös apteekkiväen ja tavallisen kansan välisistä suhteista, Suomen vanhimmasta apteekkarista, joka palveli tiskin takana vielä 86-vuotiaana ja työskenteli apteekkialalla kaikkiaan 66 vuotta. Sivujen myötä tutustumme kaikkiin Hartolan apteekkareihin aina nykyiseen Minna Itkoseen, jonka taloudellisen tuen turvin kirjan aineisto on koottu ja kirjoitettu.

Myös itse apteekin ammatillinen hierarkia tulee tutuksi. Ylimpänä oli tietenkin apteekkari, sitten tuli proviisori, farmaseutti ja tekninen henkilökunta ja viimeisenä apteekkioppilaat. Koulutuksen mukaan saatettiin edetä uralla ylöspäin. Helsingin yliopisto aloitti farmasian opetuksen vuonna 1897, jolloin viisi vuotta valtion lyseota ja jonkin verran latinaa osaava yli 15-vuotias saattoi päästä oppilaaksi.

Oppilastyö oli monipuolista, opeteltiin arkiaskareita, kerättiin kasveja ja harjoiteltiin kemiallisten yhdisteiden tekemistä. Farmakopean töitä oppilas teki proviisorin valvonnassa. Oppilas saattoi hakeutua yliopistoon farmaseuttikoulutukseen, joka kesti kaksi vuotta. Tämän jälkeen hankittiin pari vuotta työkokemusta ja hakeuduttiin proviisorikoulutukseen, jossa hankittiin lisäkokemusta farmasiassa, farmaseuttisessa biologiassa ja kemiassa ja opiskeltiin apteekkilaitosta koskevaa lainsäädäntöä, sovellettua fysiikkaa ja bakteriologiaa. Proviisori saattoi sitten hakea apteekkarioikeuksia.

Tämä kaikki ja paljon muuta ovat mielenkiintoista ja riemullistakin luettavaa. Kirja tarjoaa tuhdin paketin apteekkialasta ja terveyskulttuurista, hienovaraisia mutta syvällisiä henkilökuvia niin apteekkareista kuin muista lääkintäalan persoonista Hartolassa ja vähän muuallakin.

Pääjuonen rinnalla kulkevat kansanperinneainekset, jotka tekijä on taitavasti sijoittanut niin leipätekstiin kuin erillisiin kainaloartikkeleihin. Kirjan kuva-aineisto on näyttävää ja elää pääkertomuksen kronologian mukaisesti. Kuvista löydämme niin Lapamatolääkkeen, Hotapulverin, ”Rabarberi tablettien” kuin Heroiinin pakkauksia. Historialliset kuvat tarjoavat perspektiiviä ja henkilökuvat inhimillistävät tarinat.

Aineisto on koottu eri arkistoista, joissa on dokumentoitu lääkintä- ja apteekkilaitoksen kehittymistä Suomessa. Erityisen mielenkiintoisia ovat apteekkien tarkastuskertomukset ja piirilääkäreiden vuosikertomukset, joista nimenomaan tarkastuskertomukset tarjoavat kaikessa pikkumaisuudessaan herkullisia yksityiskohtia apteekkialan elämästä.

Hartolan historiaan kaikessa värikkyydessään viitataan tekstissä usein, mutta koska Hartolasta ja Hartolan kuningaskunnasta on kirjoitettu riittävästi, ei se nouse tässä teoksessa sivuuttamaan pääteemaa, Hartolan apteekki- ja terveyskulttuuria. Pehmeyttä tekstiin tuovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoaineisto, Museoviraston kansatieteellisten kyselyiden materiaali sekä itse tehdyt haastattelut

Kirjassa ei ole lähdeviitteistöä, eikä tarvitsekaan olla.

Erityisesti on kiitettävä paitsi kirjan kirjoittajaa myös graafisen suunnittelun toteuttajaa Kalervo Sammalvehrää erinomaisen tyylikkäästä taitosta.

Lassi Saressalo