Omakulma: Lähes koskilainen ja ylpeä siitä
- Valkeakosken vs. kulttuuritoimenjohtaja
- Koskilainen vuodesta 2011
- Syntynyt Mikkelissä
Valkeakoskella vietetään tänä vuonna Valtakunnallisia Kotiseutupäiviä, ja minulla on ollut kunnia olla mukana tapahtuman järjestämisessä. En ole syntyperäinen koskilainen, kuten paikalliset itseään kutsuvat. Huomaan kuitenkin juurtuneeni paikkakunnalle, jolla on yhteys myös lapsuudenmaisemiini. Nyt uskallan kutsua Valkeakoskea kodikseni – ja itseäni ainakin melkein koskilaiseksi.
Tehtaanpiiput tekivät olon kotoisaksi
Olen alun perin savolaislikka, eteläkarjalaisilla mausteilla. Muutimme Valkeakoskelle Turun opiskeluvuosien jälkeen. Tampereelta kotoisin olevan puolisoni veri veti takaisin Pirkanmaalle, ja kun etsimme yhteistä kotia, ihastuimme Valkeakosken kauniisiin ja perinteisiin omakotitaloalueisiin. Teollisuushistoria näkyi maisemassa – ja se tuntui heti tutulta.
Synnyin Mikkelissä, mutta lapsuuden kesät vietin Joutsenossa, jossa Pulpin tehtaan jyske kuului sisälle mummolaan asti. Mökkimatkat Heinävedelle kulkivat Varkauden läpi, ja sellutehtaan hajuun totuttiin, vaikka nenää pitikin lapsena pidellä. Ehkä juuri siksi aikuisena Valkeakosken tehtaanpiiput tuntuivat heti kotoisilta.
Juuret kasvavat lasten mukana
Olen asunut elämäni aikana monilla paikkakunnilla ympäri Suomea – ja ajoittain kokenut myös juurettomuutta. Vasta Valkeakoskella tunne pysyvyydestä alkoi kasvaa samaa tahtia lasteni kanssa. Kun muutimme Valkeakoskelle, perhe ja ystävät asuivat vielä muualla ja työmatkat veivät naapurikuntiin.
Koskilaiset sanovat täällä itse itseään vaikeasti lähestyttäviksi ja sisäänpäin lämpiäviksi. Lasten myötä sain todeta, ettei tämä todellakaan pidä paikkaansa. Arki muuttui: tutustuin muihin vanhempiin muun muassa yhdistystoiminnassa. Yllättäen löysin itseni osana paikallista yhteisöä – muiden ”junantuomien” ja alkuperäisten koskilaisten rinnalla. Sain rakkaita ystäviä, jotka loivat ympärilleni turvaverkon, vaikka sukua minulla ei täällä olekaan.
Lasteni myötä minusta on tullut ainakin hengeltäni koskilainen. Vaikka paikallisen määritelmän mukaan oikea koskilaisuus syntyy vasta toisessa polvessa, koen jo nyt ylpeyttä siitä, että saan elää ja kasvattaa perhettäni täällä. Työskentelen nykyään kotikaupungissani, ja teen osani Valkeakosken kulttuurin ja elinvoiman hyväksi. Ehkä joskus omasta kodistamme tulee lastenlasteni mummola. Siinä tapauksessa toivon, että tehdas edelleen puhkuu elinvoimaisena ja sen äänet kuuluvat mummolaan asti, kuten asiaan kuuluu.
Luonto on aina lähellä
Vaikka tehtaanpiiput ovat osa Valkeakosken siluettia, vielä enemmän maisemaa määrittelevät vesistöt ja vihreys. Luonto on täällä läsnä kaikkialla. Omia lempipaikkojani on esimerkiksi lähimetsä, jonne pääsen lenkille lähes takapihaltani. Se on minulle paikka, jossa keho ja mieli lepäävät, ja jossa voi vuodenajasta riippuen sienestää, hiihtää, kerätä pajunkissoja tai ihastella sinivuokkoja.
Luonnon merkitys korostuu myös tulevien sukupolvien silmissä. Valkeakosken Valtakunnallisten Kotiseutupäivien suojelijana toimivat tänä vuonna Valkeakoskella sijaitsevan Roukon yhtenäiskoulun kolmasluokkalaiset. Kun heiltä kysyttiin, mikä Valkeakoskessa on tärkeintä, vastauksissa nousivat esiin järvet, metsät, kauniit vanhat talot ja kukkakedot sekä monipuoliset harrastusmahdollisuudet. Ja mikä hienointa, koululaisten mielestä täältä saa helposti ystäviä ja ihmiset ovat mukavia. Siinä he ovat aivan oikeassa, nämä uuden sukupolven koskilaiset!
Valkeakosken viehätys piilee arjen kauneudessa, yhteisöllisyydessä ja luonnonläheisessä kaupunkimaisemassa, jossa mennyt ja tuleva elävät sulassa sovussa. Ne tekevät tästä paikasta sen asukkaille kodin.