Ei mikä tahansa maalainen

Anne Sinivaara

Olin 16-vuotias, kun muutin jatko-opiskelujen perässä Kaarinaan, kauas synnyinseuduiltani Pohjois-Pohjanmaalta. Takana olivat ensimmäiset elinvuodet syntymäkaupungissani Nivalassa, varhaislapsuus Ylivieskassa ja peruskouluaika Haapavedellä. Ja aivan kuten moni muu maalta kaupunkiin muuttava teini-ikäinen, myös minä vannoin uhmakkaasti, etten koskaan palaisi.

Opiskelujen jälkeen elämä kuljetti töiden ja miehen perässä pääkaupunkiseudulle. Kaupungit vaihtuivat, välillä työ ja miehetkin, kunnes elämä asettui uomiinsa avioliiton ja oman, Tuusulan maaseudulla olevan talon muodossa. Seesteistä elämää ei kuitenkaan jatkunut pitkään. Miehen saatua työtarjouksen Kaliforniasta, päätimme jättää lumilapiot niille sijoilleen ja lähteä.

Nähdäkseen lähelle, täytyy toisinaan lähteä kauas. Vaikka Kalifornia vuosien vieriessä alkoi tuntuakin kodilta, podin hetkittäin melko kovaakin suomi-ikävää; kaipasin tuttuja maisemia, tuttua järjestelmää, kanssakäymistä omalla äidinkielellä, suomalaista luontoa ja sitä, miltä tuulen puhallus kuusimetsässä kuulostaa. Ystävieni lomaillessa Karibialla tai Havaijilla, matkustin itse kesä toisensa jälkeen Suomen Nivalaan. Reissujeni jälkeen yllätin itseni yhä useammin leikittelemästä ajatuksella, että joskus vielä muuttaisin takaisin Pohjois-Pohjanmaalle, joka oli alkanut tuntua enemmän kodilta kuin pääkaupunkiseutu.

Jos jotain olen elämässäni oppinut, niin sen, että kannattaa varoa mitä toivoo. Mieheltä loppuivat työt äkkiarvaamatta ja kuudes vuosi Kaliforniassa jäi viimeiseksemme. Uuden työn etsiminen poiki työhaastatteluja ympäri maailman, mutta vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, löytyi uusi työ Suomesta, Pohjois-Pohjanmaalta. Seuraavan kerran, kun työnsin avaimen kotioven lukkoon, se tapahtui Kiimingissä, vain 150 kilometrin päässä syntymäkodistani. Uskon, että tälläkin oli tarkoituksensa.

Koko aikuisikäni suuremmissa kaupungeissa asuneena, olen tuntenut olevani hieman erilainen kuin muut; se sellainen maalainen, joka kauppareissulla jää suustaan kiinni tuntemattomien kanssa, puhumattakaan sitten omintakeisesta, sarkasmin sävyttämästä huumorintajustani. Yllätys oli suuri, kun Kiiminkiin muutettuani törmäsin ensin yhteen ja sitten yhä useampaan ihmiseen, jotka muistuttivat ulosanniltaan kovasti itseäni. Mieskin totesi, että olen selvästi päässyt omieni joukkoon.

Seurasi yksi aikuisikäni suurimmista itsetuntemukseen liittyvistä ahaa-elämyksistä. En olekaan mikä tahansa maalainen, olen pohjoispohjanmaalainen. Siinä kun kotiseutu oli edustanut minulle ennen lähinnä kotiseutumuseoita ja kummallisia perinneruokia, ymmärsin nyt, että kotiseutu onkin paljon enemmän. Se tekee meistä osaltaan sellaisia kuin olemme, se elää meissä mihin ikinä menemmekin. Tyttö voi lähteä Nivalasta, mutta Nivala ei ikinä lähde tytöstä.

Anne Sinivaara
Art Director

Kirjoittaja on tunnettu Kotiseutupaidoistaan, joissa sarkastisen huumorin varjolla osoitetaan rakkautta omaa kotiseutua kohtaan: shop.spreadshirt.fi/kotiseutupaidat

Teksti on julkaistu aiemmin Kotiseutupostin 4/2017 Omakulma-palstalla.