Helsingin pitäjä – Vantaa 2020

Uusi vuosikymmen Vantaalta

Koivisto, Andreas (päätoim.): Helsingin pitäjä – Vantaa 2020. Kieltolaki ja 1920-luku. Vantaa-Seuran vuosikirja 2020. Vantaa-Seura – Vandasällskapet ry 2019. 238 s.

Vantaa-Seura jaksaa tuottaa arvokkaita, hyvin dokumentoituja ja mielenkiintoisia vuosikirjoja. Kirja jakautuu kahteen päälukuun, lisäksi siinä on arvostelupalsta ja joukko lyhyitä, lähinnä kotiseututyöhön liittyviä katsauksia. Koska laajan vuosikirjan antia ei ole syytä ryhtyä referoimaan kokonaisuudessaan, seuraavassa on vain muutama poiminta kirjan sisällöstä.

1920-luku ja sotien välinen aika

Kuten tiedetään, Suomessa astui voimaan 1. kesäkuuta 1919 kieltolaki, oikeastaan asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta (29/1917). Itse asiassa Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta oli hyväksynyt lain jo vuonna 1907, mutta keisari ei sitä vahvistanut. Uusi lakiehdotus tehtiin toukokuussa 1917 ja sen vahvisti Venäjän väliaikainen hallitus 1.6.1919. Laki koski kaikkia aineita, jotka sisälsivät yli kaksi prosenttia etyylialkoholia.

Eero Haapanen kuvaa artikkelissaan Pirtua Helsingin pitäjään kieltolakiaikaa nimenomaan paikallistason näkökulmasta. Artikkelissa kerrataan jo sinänsä kieltolakifolkloressa ja -kirjallisuudessa tutut salakuljetusmanööverit, kilpailu tullin ja poliisin ja toisaalta salakuljettajien välillä, salakuljetuksen kuljetusreitit ja viinan kuljetustavat. Varsinaista kieltolakiperinnettä salakuljetetun pirtun käyttäjien näkökulmasta ei artikkelissa havainnoida. Otsikkokin rajoittuu tuontiin. Päälähteenä ovat oikeudenkäyntipöytäkirjat.

Haapanen olisi kyllä voinut laajentaa artikkeliaan yllä olevilla faktatiedoilla niitä kontekstiksi laajentaen, mutta ehkä sallitun tilan niukkuus on rajoittanut aiheen käsittelyä. Artikkeliin liittyy myös Riina Koiviston tietolaatikko, jossa referoidaan Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen paikkakunnalla tekemiä keruutöitä ja niiden kieltolakia koskevia aineistoja. Kieltolakihan päätyi konkreettisesti mystisenä lukusuorana 543210 eli 5. huhtikuuta vuonna 1932 klo 10, jolloin Alkon ovet avautuivat.

Koko vuosikirjan mielenkiintoisin artikkeli on Jussi Iltasen kirjoittama katsaus Huvilakaupunkiunelmia ja slummipainajaisia. Taajaväkiset yhdyskunnat Helsingin seudulla 1906–1956. Kun edellisen vuosisadan loppupuolella elinkeinoelämän kehittyessä ja teollisuuden laajentuessa ja toisaalta maatalouden rationalisoinnin myötä Helsinkiin alkoi ahtautua yhä runsaammin työväestöä, loppuivat kaupungilta mahdollisuudet asuttaa tämä uusi väestö.

Kaupungin laitamille alkoi syntyä asuinalueita (Kamppi, Punavuori, Katajanokka, Sörnäinen, Kallio jne.), joilla ei ollut rakennuskaavaa, ja joihin kaupunki ei pystynyt rakentamaan infrastruktuuria. Nämä kaupungin rajojen sisälle spontaanisti syntyneet kaupungin sisäiset esikaupungit alkoivat slummiutua ja muodostuivat sosiaalisiksi ongelma-alueiksi.

Kun sitten vuosisadan lopulla mahdollistui alueiden tontittaminen myös maaseudulla, alkoi työläisasutus levitä kaupungin rajojen ulkopuolelle. Prosessia kiihdyttivät rautateiden valmistuminen myös länteen päin ja liikenneinfrastruktuurin kehittyminen muutoinkin, ja näin ollen työmatkojen mahdollistuminen myös kauempaa Helsingin työpaikkoihin. Kun samalla myös porvaristolle löytyi mahdollisuus rakentaa huviloita maaseudulle, alkoivat syntyä varsinaiset esikaupungit.

Naapurikuntiin syntyi taajamia, jotka taas olivat perinteisten maalaiskuntien kannalta ongelmallisia. Niillä ei ollut varallisuutta, eikä juuri haluakaan ottaa huolehtiakseen uuden väestön tarpeista, jotka poikkesivat niin sosiaalisesti kuin myös osittain kielellisesti perinteisestä.

Näistä asutuksista ei voitu muodostaa itsenäisiä maalaiskuntia tai kauppaloita maanomistussyistä ja niiden asukkaiden varattomuuden tai asiantuntemattomuuden takia (kunnallisdemokratian mahdottomuus). Ratkaisuna näiden taajamien kunnallishallinnolliseen ja -taloudelliseen ongelmaan päädyttiin vuonna 1898 antamaan asetus Taajaväkisten maalaisyhdyskuntien järjestämisestä.

Tällaisilla taajaväkisillä yhdyskunnilla oli mahdollisuus omaan hallintoon ja asemakaavoitukseen, järjestys-, palo- ja terveydenhoitosääntöjen luomiseen ja valvontaan ilman kunnan perustamiseen liittyviä velvoitteita. Aloitteen perustamiseksi saattoi tehdä se kunta, jonka alueella asutus sijaitsi tai aloite voi tulla myös ylhäältä päin hallintokoneistosta.

Helsingin ympäristöön syntyi kaikkiaan 17 taajaväkistä yhdyskuntaa vuosien 1906 ja 1922 välillä. Osa niistä oli vain muutaman huvilan kokonaisuuksia, osa hajanaisia kyläryhmittymiä ja osa taas varsin suuria kaupunkimaisia asuinalueita.

Nämä olivat Alberga (Leppävaara), Baggböle (Pakinkylä, Pakila), Botby (Puodinkylä, nykyisin Vartiokylä), Boxbacka (Pukinmäki), Brädö villastad (Kulosaaren huvilakaupunki), Degerö (Laajasalo), Dickursby(Tikkurila), Drumsö (Lauttasaari), Fredrigsberg (Pasila), Grankulla (Kauniainen), Haga (Haaga), Hertonäs (Herttoniemi), Kulomaa, Brändölandet, Malm-Staffansby (Malmi-Tapaninkylä), Munksnäs (Munkkiniemi), Sockenbacka (Pitäjänmäki), Åggelby (Oulunkylä). Pasila ei koskaan aloittanut erillisenä yhdyskuntana vaan se liittyi Helsinkiin lähes välittömästi perustamisensa jälkeen.

Pääosa yhdyskunnista liitettiin Helsinkiin suuressa kuntaliitosprosessissa vuonna 1946. Haaga ehti olla hetken kauppalana ja Kulosaari omana kuntanaan. Kauniainen sai kauppalan ja kaupunkioikeudet ja Tikkurila liitettiin Helsingin maalaiskuntaan (Vantaaseen), Leppävaara Espooseen.

Artikkeli tarjoaa myös mielenkiintoisen katsauksen siitä, mitä olisi voinut tulla. Eliel Saarisen Munkkiniemen – Haagan asemakaavasta toteutui vain murto-osa. Huopalahden kuntaan kuuluvalle Lauttasaarelle valmistettiin komea, mutta toteutumaton asemakaava ja Kulosaaren huvilakaupungin kaava toteutui sekin vain osittain.

Uskoakseni kaupunginosatoiminta pääkaupunkiseudulla on pystynyt hyödyntämään tätäkin osaa seutukunnan historiasta omilla alueillaan.

Juha Seitajärvi ja Pia Vuorikoski jäljittävät Vantaan nykyisiä ja entisiä ”paikkoja” artikkelissaan Helsingin pitäjän kirkonkylä elokuvissa, jossa haetaan suomalaisten elokuvien kuvauspaikkoja alueelta. Työ on mielenkiintoinen lisä paitsi elokuvahistoriaan myös paikallishistoriaan ja esimerkki paikkojen jäljittämisen jännittävästä salapoliisityöstä. Tähän liittyy toinen mielestäni tutkimisen arvoinen asia erityisesti vanhoissa suomalaisissa elokuvissa, jotka ainutlaatuisella tavalla dokumentoivat entistä elämää.

Jos ei ole vielä tehty, soisin mielelläni tehtävän laajan perinnetieteellis-paikallishistoriallisen tutkimuksen suomalaisesta elokuvasta etnografisena dokumenttina niin maaseutuelämän kuin kaupunkikulttuurin kuvaajana eri etnografisissa preesenseissä.

Amanda Eskola katsastaa satavuotisvuoden merkeissä Helsingin maalaiskunnan 1920-luvun rakennustoimintaa artikkelissaan Herran huoneita, työmiehen tupia ja Astrid Nurmivaara puolestaan seuraa kotikylänsä historiaa satojen vuosien ajan tietorikkaassa artikkelissaan Min Hemby – Byn Kårböle.

Vantaan maisemissa

Toinen pääosa teosta vie lukijansa ja katselijansa Vantaan maisemiin. Susanna Paavola katsastaa Vantaan siunauskappelit, Pia Vuorikosken toinen artikkeli kuvaa kartanoelämää Hämeenkylän kartanossa ja Jarmo Honkanen raportoi kuinka Vantaalla vietettiin ötökkävuotta. Se oli osa Vantaan kaupungin luontovuosien sarjaa. Aiemmin on tutustuttu Vantaan puroihin, virtavesiin ja lähimetsiin. Mitähän seuraavaksi?

Kun vielä seurataan Rekolan Raikkaan 90-vuotistaivalta Jukka Haon tekstin myötä ja Korson Vedon monipuolista urheilutoimintaa 85 vuoden ajalta, josta meitä valaisee Katariina Koivisto, saadaankin kuva siitä, mitä monipuolinen vuosikirja oikein sisältää.

Marianne Kivimäen taittoa voi kiittää.

Mielenkiintoista on, ettei kirjan toimituskunta epäröi taittaa näyttäviä kaupallisia mainoksia tekstisivujen vaihtosivuille – jopa kokonainen mainosartikkeli on saanut sijansa vuosikirjassa. Mainoksia ei tietenkään tule välttää, niillähän tällaisten vuosikirjojen kustannuksia kevennetään, mutta ns. ”ilmoitusartikkeleiden” laita onkin sitten toinen juttu.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Vantaa-Seura, Andreas Koivisto
puh. 040 704 2177
andreas.koivisto(at)vantaaseura.fi