Tarujen hevoset

Ei han tavallinen heppakirja

Hjelt, Marjut: Tarujen hevoset aavehevosesta yksisarvisiin. Kuvitus Daga Ulv. Karisto 2019. 86 s.

Marjut Hjelt tunnetaan kirjoistaan, jotka on suunnattu lapsille tai lapsenmielisille, mutta jotka sisältävät syvällistä tietoa supranormaalista maailmasta, joka on ympärillämme, mutta jonka me vain satunnaisesti kohtaamme. Nyt käsissämme on hänen seitsemäs teoksensa. Hjeltin viehtymys yliluonnollisiin olentoihin ja tieto niistä ovat perua hänen opinnoistaan folkloristiikan ja uskontotieteen alalla ja työskentelystään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa. Eipä siis ihme, että hänelle osoitettiin Tietopöllö-palkinto vuonna 2014 ansioista lasten- ja nuortenkirjailijana.

Tarujen hevoset ei todellakaan ole tavallinen esipuberteetti-ikäisille tytöille suunnattu heppakirja. Se sisältää oppineita viittauksia paitsi mytologiaan ja uskomusperinteeseen, myös tietoa hevosesta ihmisen kumppanina tuhansien vuosien ajalta. Samalla se on tiivis – melkeinpä liiankin tiivis – syöksy antiikin ja muiden aikojen jumalien ja jumaluuksien maailmaan yhtä hyvin kuin katsaus sotasankareiden, kuninkaiden, Amerikan intiaanien tai suomalaisen talonpojan hevoseen.

Kirjasta löytyvät niin eeposten sankareiden hevossuhteet kuin vaikkapa paroni Münchhausenin hevonsenpuolikas, Pecos Billin Myrskytuuli tai Peppi Pitkätossun ”hevonen valkea ja täplikäs”. Jokaiselle jotakin tarjoavaa ja juoksevaa tekstiä elävöittävät Daga Ulvin kauniit akvarellit ja piirrokset.

Faktasta liikkeelle

Olipa kyseessä jumalten ja myyttisten hahmojen, satujen tai historiallisten henkilöiden hevonen, takana on kuitenkin se fakta, että hevosen historia ulottuu jopa 40–50 miljoonan vuoden taakse. Tuolloin eleli sen aikaisilla laitumilla pieni, nykyisten isojen koirien kokoinen nisäkäs. Tänään tuntemamme hevosen kantamuoto palautuu sekin jo miljoonan vuoden taakse. Ihmisen ja hevosen yhteiselo lienee alkanut joskus kuutisen tuhatta vuotta sitten, kun itäisillä aromailla ihmisen onnistui kesyttää hevonen itselleen ratsuksi, kantoavuksi ja lopulta vetojuhdaksi.

Hevoset vaunujen edessä tavataan kolmen–neljän tuhannen vuoden takaa, jolloin ihminen nerokuudessaan kehitti hevosvetoiset kärryt, joista oli helpompi surmata kanssaihmisiään. Egyptiläiset loivat suurvaltansa nimenomaan sotavaunujen avulla. Valtakuntia on aikoinaan luotu ja hävittykin nimenomaan ratsastavan sotilaan avulla, kunnes sodankäynnin tehokkaammat muodot tekivät ratsuväestä tarpeettoman. Mutta ei kauaa ole siitä, kun suurvalta-armeijatkin huolsivat joukkonsa hevosten avulla ja suomenhevosen merkitys suomalaisille on osa kansallista sankarimyyttiämme.

Vasta paljon myöhemmin hevosesta tuli rauhanajan maatalouden voimakone, ihmisen leikkitoveri monenlaisissa kilpailuissa, tanssiva sirkusesiintyjä, hevoshullujen ystävä ja jopa terapiaeläin. Mutta takaa voimme kohdata hevosen kalliopiirroksissa. Luomismyytin mukaan Allah loi beduiinien hevosen neljästä tuulesta, joista jalo eläin sai rohkeutensa, voimansa, nopeutensa ja älykkyytensä. Hevosen ja ihmisen suhde onkin kautta ihmishistorian elänyt suullisessa perinteessä – Marjut Hjeltin erikoisosaamisalueella.

Yksisarviset ja valkeat

Kun Aatami ja Eeva aikojen alussa saivat nimetä eri eläimet, he antoivat yhdelle nimeksi yksisarvinen. Sanotaan sen seuranneen pariskuntaa Paratiisin ulkopuolella ja olleen kovasti Eevan perään. Tästä ja samankaltaisista myyteistä juontavat juurensa eri kulttuureissa uskomukset yksisarvisesta ja erityisesti sen sarvesta maagisia voimia antavana esineenä – myös seksuaalisessa mielessä. Vanhimmat yksisarviskuvat eivät välttämättä ole nykyhevosen näköisiä.

Ne saattavan olla hybridejä, joissa hevosen pää sarvineen on liittynyt muihin taruolentoihin, antilooppiin, leijonaan, härkään tai kalaan – sarvivalaaseen. Yksisarvismyyttejä tavataan niin muinaisesta Persiasta kuin venäläisestä tarustosta, Bysantin tarinoista tai Japanin ja Kiinan uskomusperinteestä. (Kun ”oikeaa” yksisarvista ei löydetä, käytetään potenssin lisäämiseen mm. sarvikuonon sarvea.)

Monet tarustojen ja tarinoiden hevosista ovat valkoisia. Ehkä siksi, että valkoinen hevonen on muunvärisiä harvinaisempi tai ehkä siksi, että juuri harvinaisuutensa takia monet ihmiskunnan sankareiksi nostamat hahmot ovat todella ratsastaneet valkoisella hevosella. Poseidonilla oli valkoinen hevonen, Allah antoi sellaisen enkeli Gabrielille ja ortodoksien Mikael ratsastaa siivekkäällä valkoisella hevosella puhumattakaan kuningas Arthurin tai Pyhän Yrjänän ratsusta, Esimerkkejä on useita, mutta yhden Marjut Hjelt unohtaa: Mustanaamion valkoisen hevosen, Heron!

Kreikkalaisia, idän ihmeitä ja Odin

Kreikkalaiset he vasta hevostaruston luojia ovatkin. Kaikki muistamme Troijan hevosen, joka tietenkään ei ollut oikea jättihevonen (vaan ehkä Dalarhästin alkumuoto). Kentaurit asustelivat Perion-vuoriston metsissä ja olivat Dionysoksen pidoissa humaltuessaan pahapäisiä. Hippogryfeissä taas yhdistyivät kotkan pää ja siivet sekä hevosen ruumis. Hippokampit puolestaan asustelivat meressä – itse asiassa hippocampus on nykyisen merihevosen latinankielinen nimi. Ja tietenkin Pegasos, jonka syntyhistoria on verinen, mutta jonka kavion iskemään kallioon syntyi lähde, josta vettä juomalla runosuoni puhkeaa. Siksi Pegasosta kutsutaan runoratsuiksi.

Jos Pegasos osasi lentää, niin lentää osasi myös Mohammedin ihmispäinen siivekäs Al Buraq, jolla tämä lennähti Mekasta Jerusalemin kautta taivaaseen tapaamaa profeettoja ja Jumalaa. Intiassa ja Pakistanissa on myös tavattu lentäviä ratsuja, tiibetiläisillä on tuulihevonen Lungta ja mongoleillakin omansa, Khiimori. Hindut tuntevat valkoisen hevosen ja persialaisten mytologian suurin sankari Rostam ratsasti Rakhsh- tai Rakushin-nimisellä valkoisella orhillaan.

Tokihan viikingeilläkin oli omat jumalansa ja näillä tietenkin hevosensa. Tärkein oli luonnollisesti Odinin Sleipnir, kahdeksanjalkainen ratsu, jolla hän kulki maailmojen välillä ja kävi monia taisteluja. Aina joulun alla Odin johti talvenkannalla ratsastavaa joukkiota, johon kuuluivat sellaiset soturit, jotka eivät olleet päässeet taivaaseen eivätkä joutuneet helvettiin. (Tulee mieleen Pecos Billin taivaanratsastajat.) Ja skandinaavien kaksi hevosta Àrvaker ja Alsvidr joutuivat päivästä toiseen ja vuodesta toiseen vetämään aurinkovaunuja idästä länteen (ja yöllä toisinpäin), muuten olisi koittanut Ragnarök eli maailmanloppu. Samanlaista aurinkorahtausta tunnetaan muistakin kulttuureista.

Mustangit ja suomalainen Polle

Ennen eurooppalaisten tunkeutumista Amerikan mantereelle ei siellä ollut hevosta. Tai ehkä oli ollut, mutta ne olivat kuolleet sukupuuttoon. Mutta eurooppalaisten kautta hevonen tuli tutuksi ja irti päässeet ja villiintyneet hevoset mahdollistivat pohjoisamerikkalaisille alkuperäiskansoille tämän uuden kulkuvälineen käytön. Hevosesta tuli erityisesti tasankointiaaneille ratsu, kulkuväline ja ase biisoninpyynnissä ja sodankäynnissä. Hevosta arvostettiin yli kaiken.

Intiaanien tarinasto on täynnään hevosia, ne kertovat erikoisen värisistä hevosista, hevosten ja ihmisten suhteista ja myös heillä myyttinen hevonen helpotti myyttisen ihmisen taakkaa, auringon siirtämistä idästä länteen ja yöllä takaisin.

”Kolme on miehellä pahoa: Yksi on huono hevonen, toinen vuotava venonen, kolmas on häijy akka”, tietää suomalainen kansanviisaus kertoa. Tärkeä tässä on järjestys. Suomalaisten hevosarvostuksesta kertoo, että vuodesta 2007 on 6. syyskuuta vietetty suomenhevosen nimikkopäivää. Myös suomalaisessa Tapanin virressä keskeisenä on hevonen ja hevonenhan se Jeesuslasta hengityksellään lämmitti kylmässä suomalaisessa tallissa. (Ja tietenkin tunnemme Hummani Hei- ja Vanha riimu -laulut omiksemme.)

Hevoset ja ihmissankarit

Hjelt lähestyy hevosteemaa myös tarjoamalla lukijalle kavalkadin hevosista, jotka ovat mahdollistaneet sankareiden jäämisen perinnemuistiin ja kirjoitettuun historiaan. Hunnit tunnetaan, eikä mongolien ja hevosen suhde liene kenellekään vieras. Ilman Bukefalosta, ei Aleksanteri kaiketi olisi Suuri. Babieca oli El Cidin hevonen, jonka selässä hän päihitti maurit. Kuningas Arthur ratsasti kunniaan Hengroenillaan ja Napoleon Marengolla ja Vizirillä ja Laiska-Jaakolla oli Pontus (ja Mannerheimilla Käthy).

Raivoisaa Rolandia kantoi Briliedro ja Don Quitea Rosinante – sen minkä jaksoi. Ja Münchhausen pärjäsi puolikkaallakin hevosta, jolla oli sama nimi kuin Aleksanteri Suuren ratsulla. Osasipa paronin hevonen käyttäytyä rouvien kanssa teepöydässäkin! Kirjallisuudesta myös Uljas Musta ja Musta Ori ovat kaikille tuttuja ihan niin kuin Pecos Billin Myrskytuuli ja uusien myyttisten kertomusten, sormusten herrojen ja Potterien hevoshahmot. Lindgrenin Pepillä oli valkoinen hevosensa Lilla Gubben ja Miolla Miramis kun taas Vaahteramäen Eemeli sai Luukaksensa.

Hjeltin hevosmaailma on monimuotoinen ja sisältää kovin paljon tietoa, jota tavallisen meikäläisen tulee täydentää lisätiedoilla. Onneksi hän onkin varustanut teoksensa laajalla lähdeluettelolla, niin kirjallisuudesta kuin verkko-osoitteistosta. Kirjaa ei kannata lähteä lukemaan yhdellä kertaa kannesta kanteen vaan siitä voi nauttia parhaiten tutustumalla myös kontekstiaineistoon, joka avainsanoilla löytyy. Faktan ja myyttisten kertomusten yhteen nitomisessa Hjelt on omalla alueellaan.

Daga Ulvin kuvitusta voi vain kiittää, jotkut akvarellikuvat toistuvat jostain syystä, mikä ei välttämättä selviä. Roosa Hepomäki on taittanut tekstin ja kuvituksen kauniiksi kokonaisuudeksi.

Lassi Saressalo

Tilaukset: https://www.karisto.fi/sivu/tuote/tarujen-hevoset/2522535