Håkansbölen kartanossa

Yksityiskartanosta moninaiskäyttöön

Riksman, Elina: Håkansbölen kartanossa. På Håkansböle gård. Vantaan kaupunginmuseo – Vanda stadsmuseum. Julkaisuja nro 36, 2019. 200 s.

Hakunilaan, nykyiselle Itä-Vantaalle syntyi Sotungin emäkylästä eriytynyt kylä jo 1400-luvulla. Siitä muodostui vähitellen säteriratsutila ja aikojen myötä omistajavaihdosten ja kauppojen jälkeen merkittävä kartanotila. Kustaa III:n lähipiiriin kuulunut suurporvari Johan Sederholm hankki kartanon omistukseensa vuonna 1760.

Siitä alkoi säteritilan voimakas kehitys, tilalla oli kaksitoista torppaa, viinanpolttimo ja kalkkitehdas. Sederholmin jälkeen kartanon omisti vuodesta 1838 vuoteen 1879 Anders Munsterhjelm, joka rakennutti kartanoon uuden päärakennuksen vuonna 1844 ja perusti varsinaisen muotopuutarhan, jota siten kehitettiin seuraavien vuosikymmenten aikana aina ajan hengen mukaisesti.

Erinäisten omistajavaihdosten jälkeen kartanon omistajaksi tuli varakas liikemies Arvid Sanmark, joka osti tilan vuonna 1905. Koska vanha päärakennus oli huonossa kunnossa, Sanmark päätti rakentaa sen tilalle uuden. Hän kutsui tehtävään Armas Lindgrenin – mm. Eliel Saarisen kanssa työskennelleen, kansainvälisesti orientoituneen ja jo kannuksensa hankkineen arkkitehdin.

Tämä otti tehtäväkseen luoda Håkansböleen kokonaisteos – ympäristöönsä sopivan, ajan hengen mukaisen jugendrakennuksen ja siihen sopivan sisäinteriöörin. Tällainen näkemys vastaa ajan henkeä, olihan Lindgren ollut mukana mm. luomassa Hvitträskiä ja Suur-Merijoen kartanoa.

Tästä alkaa Elina Riksmanin kertoma tarina Håkansbölen kartanosta. Johdanto-osan jälkeen hän esittelee Lindgrenin kokonaistaideteoksen, itse rakennuksen ulko- ja sisäisine värimaailmoineen, huoneiden jaon, niiden erityispiirteet käyttöfunktion mukaan, tekstiilit, joka ikisen huonekalun ja kalustekokonaisuuden, portaikot, kaakeliuunit, lamput… Kaikki ei kuitenkaan loistokautena ollut jugendia. Mm. Sanmarkin erikseen hankkima biedermeier on tyylikkäästi esillä omissa tiloissaan.

Vaikka vuosien myötä sisustuselementit olivat sittemmin muuttuneet, kartanon saneerauksen yhteydessä pääosa sen alkuperäisestä ilmeestä on saatu palautettua ja se muodostaa todella edustavan näytön myöhäisjugendin kokonaisajattelusta. Itse kartanon palautustyö on ollut tarkkaa, tutkimukseen perustuvaa työtä, jonka keskeisosana on mittava ja taidokas konservointityö. Rakennuskokonaisuuden nykyilmettä voi seurata teoksen loistavasta kuvituksesta, joka on pääosin Vantaan kaupunginmuseon kuvaajien tallentamaa ja Anne-Mari Ahosen kauniisti ja hillitysti taittamaa.

Rakennuksen historian ja esittelyn jälkeen Riksman siirtyy kuvaamaan kartanon elämää 1900-luvun alkupuolelta aina niihin vuosiin, jolloin elämän loisto alkoi olla himmentynyt. Kartanon arkea kuvataan palvelusväen kautta. Niin sisäpiiat, keittiöväki kuin tallirengit, puutarhurit, ajomiehet ja muu ulkotyöväki saavat tehtävineen oman kuvauksensa, myös heidän arkipäivästään kerrotaan. Mielenkiintoista on, kuinka tarkkaan talon emäntä ”Lilli” Sanmark ohjasi sisäköitään ja piikojaan laatimalla näille suoranaisen ”sisäpalvelusohjesäännön” ja myös valvomalla sen noudattamista.

Kun isäntä oli liiketöissään, talon hoidosta vastasi pehtoori, tilanhoitaja. Tilan töitä, tilanhoitoa ja henkilökunnan käyttöä on voitu seurata arkistoidusta kirjanpidosta, josta on esimerkkejä myös kirjan kuvituksessa. Omana lukunaan tuodaan esiin kartanon tyttärien elämä – tiukkaa koulunkäyntiä kotiopettajattaren ankarassa ohjauksessa, mutta myös tyttömäisiä leikkejä ja pelejä sisarusten kesken ja sukulaisten lasten kanssa.

Kaikella oli kuitenkin aikansa. Oliko syynä herrasväen elämän arkipäiväistyminen vai mikä, kartanoelämän koreus alkoi vuosien myötä hiipua, ja kun samalla Vantaan kaupunki kasvoi kiinni tiluksiin, ryhdyttiin kartanoa kauppaamaan kaupungille. Ja vuonna 2005 lopullinen kauppakirja allekirjoitettiin, kartano kokonaisuutena siirtyi kaupungille ja mesenaatin löytymisen myötä myös arvokas Lindgrenin kalusto saatiin pelastettua kokonaisuutena. Alkoi tutkimustyö, remontointi, muistojen keruu ja kartanon siirtäminen nykyvantaalaisten käyttöön.

Elina Riksmanin teos on syvälle käypä kertomus kulttuurista, jota ei juurikaan ole. 1800-luvun kartanokulttuuri ulottui vielä maailmansotien väliseen aikaan, mutta uusi aika alkoi laajemminkin muuttaa tätä kulttuurimuotoa harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. On hienoa, että Vantaan kaupunki on tuntenut vastuunsa yhdestä historiansa osasesta ja on hienoa, että Vantaan kaupunginmuseo on voinut kustantaa Elina Riksmanin mainion kertomuksen Håkansbölen kartanosta ja sen elämästä jälkipolville edelleen kerrottavaksi.

Luonnollisesti teos on kaksikielinen.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Vantaan kaupunginmuseo, kaupunginmuseo (at) vantaa.fi