Sukupolvien äänet

Todella erilainen sukukirja

Koskihaara, Niina & Mäki, Maija (toim.): Sukupolvien äänet. Lempiäisten sukuseuran jäsenten lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Kansatiede, Turun yliopisto ja Lempiäisten sukuseura ry. Turku 2017. 247 s.

Lempiäisten suku on lähtöisin Karjalan kannakselta ja sieltä sodan aikana ja sen jälkeen hajautunut eri puolille Suomea, niin kuin siirtoväen kävi. Kuluneet vuosikymmenet ovat luonnollisesti hajauttaneet sukua vielä laajemmalle kuin siirtoväen sijoituspitäjiin, käytännössä koko Suomeen ja vielä kauemmaksikin: Pohjoismaihin, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Sinänsä aika tavallinen sukutarina sekin.

Kun Turun yliopiston kansatieteen henkilökunta ja Lempiäisten sukuseuran edustajat ensimmäisen kerran tapasivat vuonna 2014, ei varsinaisesti tiedetty mihin oltiin ryhtymässä. Sukuseuran puheenjohtajalla Jorma Lempiäisellä oli kuitenkin ajatus, että nyt ei tehdä sukukirjaa, joka on täynnä sukuluetteloja ja -kaavioita vaan kertomus Lempiäisistä siltä ajalta, mihin ihmismuisti yltää.

Tämä merkitsi reilun sadan vuoden aikajanaa – käytännössä vanhimmat kertojat pääsivät omakohtaisissa muistoissaan 90 vuoden päähän, mutta kertomuksethan sisältävät aina edellisen sukupolven tarjoamat historiatiedot, arvot ja elämänohjeet. Jorma Lempiäinen tarjosi ajatusmalliksi koota sukukertomuksia talteen niin, että pääpaino tulisi lapsuus- ja nuoruusmuistoihin, jotka jollakin tavalla sitten sidottaisiin historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.

Kansatieteilijät innostuivat. Olihan kyseessä sinänsä haastava yhteistyömuoto, jossa akateeminen kerronta yhdistyisi muistitietoon ja toisaalta oltiin tilanteessa, jossa kehittyvä tieteellinen kotiseutututkimus oli hakemassa uusia muotoja. Päätettiin ottaa haaste vastaan, kytkeä oppiaineen tieteellinen näkemys sukuseuran tavoitteisiin ja samalla yhdistää osa hankkeesta kansatieteen perusopetukseen liittyvään kenttätyökurssiin.

Sukukirjan tekstiosuus jakautuu selkeästi kahteen osaan. Tieteellisissä artikkeleissa Helena Ruotsala tarkastelee monipaikkaisuutta kansatieteellisenä tutkimuskohteena sekä toisessa artikkelissaan työntekoa ihanteena ja perinteenä. Timo J. Virtanen keskittyy spesiaalialaansa visuaaliseen muistiin kansatieteellisenä tutkimuskohteena ja -välineenä ja loppuartikkelissa Hannaleena Hieta antaa ohjeita suku- ja henkilöarkistotyöhön.

Toinen tekstiosuus on Eija Schwartzin käsialaa. Hän rakentaa tekstinsä kertomuksiin ja muokkaa niistä omat kokonaisuutensa. Näitä tekstiosioita täydentävät Niina Koskihaaran ja Maija Mäen kainaloteksti, tietolaarit, kuten he näitä iskuja nimittävät.

Tieteellistä tarjontaa

Helena Ruotsala lähtee artikkelissaan liikkeelle ajatuksesta, että monipaikkaisuus – siis useamman paikan tunteminen omaksi – ei suinkaan ole mikään uusi ilmiö. Vaikka perinteisessä kotiseutukirjallisuudessa on voimakkaasti ollut esillä käsitys sitä, että ihmisellä voi olla vain yksi ”oikea” kotiseutu, on tämä näkemys jäänyt jo kotiseutututkimuksen historiaan. Ihmiset ovat liikkuneet aina, joko lähialueillaan tai kauempana. Liikkumisen edellytyksenä on ollut kulkuvälineiden kehitys. Jalan kuljettiin päivämatkoja, polkupyörä avasi maailman naapuripitäjiin ja moottoriset kulkuneuvot puolestaan toivat laajat mahdollisuudet kokea uusia maailmoja ja näin laajentaa kognitiivista maailmankuvaa.

Lempiäisten suvun osalta monipaikkaisuus kotiseutumielessä oli pakkoa. Kun kotiseutu vietiin sodan myötä, oli lähdettävä etsimään uutta paikkaa, mihin juurtua. Sukuyhteys tiiviinä perinteisenä kokemuksena hajosi, mutta säilyi mentaalisena yhteytenä. Vuosikymmenten myötä monipaikkaisuus muuttui, nyt käytiin töissä toisella paikkakunnalla, asuttiin lomat toisessa pitäjässä kesämökillä, uudet sukupolvet laajensivat maailmankuvaansa matkailemalla, jollekin saattoi vakiintunut oleskelu Kanarialla muodostaa tyystin erilaisen paikan, oman uuden lokeron, jossa viettää aikaa.

Samalla ajan myötä samastumismallit muuttuivat. Kun joskus oltiin ”oman kylän väkeä”, saatetaan nyt olla eurooppalaisia suomalaisia Lempiäisiä globaalissa maailmassa. Mutta monipaikkaisuuden rinnalle Ruotsala nostaa tahdon olla osa sukuyhteisöä, tuntea taustansa ja identifioitua omaan lempiäisläiseen ”heimoon”. Olisin odottanut, että Ruotsala olisi ottanut lähteikseen myös Ruralia-intituutin julkaisuja, jotka itse asiassa ovat tuoneet monipaikkaisuuden teorian suomalaiseen kotiseutututkimukseen.

Toisessa artikkelissaan Ruotsala tarkastelee työntekoa kulttuurisena käsitteenä. Kun tutkimusaineistona ovat kertojien lapsuus- ja nuoruusmuistot, on selvää, ettei varsinaisia työuria aineistossa eikä kirjassa käsitellä. Se on viisautta, koska muuten kerronta olisi siirtynyt pois pääajatuksesta. Työnteko tulee kuitenkin selkeästi esiin kertomuksissa – vanhemmissa muisteluissa se oli osallistumista maalaistalon askareisiin niin kodin sisätöissä kuin muissakin maatilan tehtävissä sen mukaan, mihin lapsilla oli kykyä ja mitä heidän odotettiin tekevän.

Muistoissa ovat ”pakolliset” marjaretket mutta myös ikävät työtehtävät, näistä kaiketi pahinta oli konttaaminen pellolla sokerijuurikasta harventamassa! Muistoissa on myös se, kun vielä selvästi alaikäisinä lähdettiin palkkatyöhön, nyt sitä sanottaisiin lapsityövoiman väärinkäytöksi! Myös lasten leikit liittyivät usein konkreettiseen maalaiselämään käpylehmineen ja leikkikoteineen. Uusimmillaan lasten työnteko on oman elintilan, oman huoneen siivoamista ja kotitöihin ryhtymistä.

Tärkein anti tässä artikkelissa tämän kirjan kontekstiin sijoitettuna on Ruotsalan määritelmä kulttuuriperinnöstä: ”Yksinkertaisesti kulttuuriperintö osaltaan kertoo, keitä me olemme, mistä olemme tulossa, missä me olemme ja minne me mahdollisesti jatkamme matkaa. Sen avulla me positioimme itsemme osaksi menneiden sukupolvien ketjua ja muodostamme myös sillan tuleville sukupolville.”

Timo J. Virtasen artikkeli visuaalisesta muistista on äärimmäisen kiinnostava. Se tarjoaa suullisen muistitiedon rinnalle toisenlaisen kuvan perinnekulttuurista. Siis kuvan. Aineistona Virtasella on keruuhankkeen aikana arkistoon kootut toista tuhatta valokuvaa ja haastattelujen yhteydessä koottuja ”muistipiirustuksia”. Virtanen nostaa esille käsitteen ”muistin paikka”, jolla tarkoitetaan aineellisia ja myös aineettomia muistin symboleja, jotka ovat tiettyjen tapahtumien tai ajanjaksojen symboleita.

Tässä lähestytään ikonografisen tutkimuksen ydintä, vaikka Virtanen ei siihen viittaakaan. ”Muistin miljööt” taas ovat muistettavien asioiden alkuperäisiä konkreettisia tapahtumapaikkoja. Kuvat, tässä lähinnä valokuvat, ovat nekin silta entisen ja nykyisen välillä. Jokainen otettu kuvahan on entisyyttä, mutta entisyys konkretisoituu vaikkapa mummon piirongin päällä olevista valokuvista aina hänen isovanhemmistaan lastenlastenlapsiin. Sukupolvien ylitse kulkeva silta.

Mielestäni oiva oivallus Virtasella on katsahdus valokuvaan sekä sisäryhmäläisenä että ulkopuolisena. Jos kuvan kontekstia ei tunne, niin kuin vaikkapa Virtanen kuva-arkistossa Lempiäisten kuvia selatessaan, niiden tulkinta jää siihen, minkä kuva näyttää. Tokihan kuvallisen antropologiaan vihkiytynyt voi siitä eritellä erilaisia ilmiöitä ja näin muodostaa sille sepitteellisen kontekstin. Mutta se, joka on kuvan ottanut tai on kuvan esittämässä tilanteessa, näkee kuvasta paljon enemmän.

Hän näkee kontekstin, hän näkee kuvan raamien ulkopuolelle, koko siihen sosiaaliseen tapahtumaan, jonka kuva rajallisena kuvana esittää. Tämä mielestäni on Virtaselta hieno veto ja velvoittaa tutkijan tarkastelemaan kuvaa sellaisen kanssa, joka tuntee tuon kontekstin. näin kuvan tulkinnalle jää tilaa enemmin kuin kylmälle objektierittelylle.

Toinen osa Virtasen artikkelia tarjoaa näkymän kerronnan visualisointiin piirrosten avulla. Haastattelujen yhteydessä kertojia pyydettiin piirtämään muistelunsa. Syntyi mielenkiintoisia piirroksia, milloin lapsuuden hahmotelma kotitalosta, milloin jopa yksityiskohtiin menevä pihapiirin kartta taloineen, kaivoineen, tunkioineen, milloin taas kuva lapsen kognitiivisesta maailmasta – maailmasta lähipiireineen, alueesta, jonne sai mennä, joka oli tuttu ja turvallinen. Tai kuva autosta, jolla käytiin Lapissa, veneestä laiturissa, kesämökistä.

Rivien välistä voi lukea, että Virtanen on hieman huolissaan nykyteknologian kehityksestä – miten käy valokuvan – miten käy perinteisen valokuva-albumin. Minne kuvat joutuvat.

Hannaleena Hieta puolestaan on hieman huolissaan siitä, mihin sukujen dokumentit joutuvat. Eräässä mielessä huoli jatkuu edellä esitetystä Timo J. Virtasen huolesta. Mihin joutuvat kirjeet (jos niitä enää kirjoitetaankaan), asiakirjat, todistukset, valokuvat, vanhentuneet VHS kasetit sukujuhlilta, sukukokousten pöytäkirjat, mahdolliset omat päiväkirjat. Nämä ovat periaatteessa kaikki arkistoitavaa aineistoa. Ne muodostavat yksityisarkiston, johon liittyvää opaskirjallisuutta on kyllä olemassa. Pahimmillaan ”jokaisen kuitin tallettaja” on ongelmissa kaiken säästämänsä keskellä. Siksipä hänen on seulottava aineistonsa, päätettävä mitä arkistoi omaan arkistoonsa, mikä on säilyttämisen arvoista.

Mitä teen tälle mielenkiintoiselle ruokalistalle Bolognasta, mihin laitan rippikoulutodistuksen, mitä teen keräämilleni joulukorteille? Kotiseutuarkisto-oppaissa, kuten nyt Hiedan artikkelissakin, on tarjolla selviä lähtökohtia siihen, millainen aineisto on arkistoimisen arvoista. Nyrkkisääntönä voi todeta: itseä koskevat viralliset asiakirjat, oman elämän käännekohtiin liittyvät aineistot, omat ja saadut kirjeet, päiväkirjat, kirjoitetut puheet jne. Ja niihin liittyvä seulottu kuvamateriaali (jossa tiedot kuvan kontekstista).

Lempiäisten kertomukset

Eija Schwartz on lähtenyt liikkeelle kertojan rooli mielessään. Yhteisellä sopimuksella kirjan toimituskunnan kanssa hän on päätynyt ottamaan esitysmuodokseen vapaan kerronnan. Tällä tarkoitan, että teksti on hyvää juoksevaa tarinointia siitä, mitä lempiäisläiset ovat haastatteluissa ja muisteluissaan kertoneet. Schwartzin kerrontaa voisi verrata perhelehtien toimittajien osallistuvaan kerrontaan.

Toimittaja – tässä tapauksessa tutkija – lähtee mukaan kertomuksiin, elää niitä omissa teksteissään, heittää mukaan kertojien suoria kommentteja, on siis mukana koko ajan. Tätä vertausta perhelehtien toimitukselliseen genreen ei missään mielessä saa ottaa negatiivisena. Kyse on taitavasta journalistisesta otteesta. Ilman tätä otetta eivät lempiäisläisten tarinat saavuttaisi lukijaa niin kuin ne nyt saavuttavat.

Schwartz on rytmittänyt kerronnat alalukuihin niin, että aluksi tarkastellaan lapsille merkityksellisiä paikkoja, paikkoja jotka dominoivat lapsuusmuistoja. Maalaiskylä, kasarmimiljöö, lapsuus sodan varjossa, mummola ja mökki. Sitten muistellaan koulutietä ja juhlia lasten silmin, tehdään talon ja kodin töitä ja yritellään olla aikuistenkin työporukoissa.

Lapset leikkivät, seikkailevat, harrastavat, osallistuvat kepparikisaan, ovat lapsia ennen nuoruutta. Kunnes saadaan oma polkupyörä, isä hankkii ensimmäisen auton ja päästään näkemään maailmaa – Lappia, Ruotsia ja joskus ulkomaitakin Euroopassa. Tavataan toiskielisiä, tutustutaan. Nämä otsikot ovat vain osa kertomusteemoista.

Loppuluvussa Schwartz tapaa kertojan kultakin kymmenluvulta 1920-luvulta 2000-luvulle ja rakentaa heistä pienoiselämäkertoja lukijoiden ja myös muiden Lempiäisten nautittavaksi. Ja
edelleenkin korostan kirjoittajan sujuvaa kynänkäyttöä.

Näiden kertomusten tueksi ovat Niina Koskihaara ja Maija Mäki rakentaneet tietolaatikoita, tietolaareja, sellaisia kuten esimerkiksi Rintamamiestalosta rintsikaksi, Finlands sak är vår – Suomen asia on meidän! Aapiskukosta iPadeihin, Kiertokoulusta peruskouluun. Tai vaikkapa Miltä lapsuus tuntuu? Elämänpiiri laajenee, Matkalle! Nämä maustavat Schwartzin tekstiä ja eräällä tavalla realisoivat muistelutekstit sosiaalihistorialliseen kontekstiin. Hieno yhdistelmä.

Marianne Mäkinen on taittanut teoksen ystävällisen luettavaksi, selkeyttävästä grafiikasta on vastannut Pauliina Niemi.

Moista sukukirjaa en ennen ole tavannut, onneksi edes nyt!

Lassi Saressalo