Hyvän Tuulen Mylly

Uusvanhaa rakentamassa

Väliheikki, Esko: Hyvän Tuulen Mylly. Perinteisen tuulimyllyn rakentaminen. Hailuoto-seura 2025. 91 s.

Jos joku välttämättä haluaa rakentaa itselleen tai naapureiden huviksi tuulimyllyn, voi ottaa käteensä Esko Väliheikin kirjasen, joka kertoo, kuinka Hailuoto-seuran aktiivijoukko sellaisen pystytti.

Hailuotohan on matala ja tuulinen saari Perämerellä, ja siellä kerrotaan olleen parhaimmillaan jopa 54 tuulimyllyä jauhamassa sekä saarelaisten että mantereelta tuotua viljaa. Vuonna 1951 jäljellä oli vielä 11 myllyä, jotka toimivat, mutta vuonna 2001 niitä oli jäljellä enää 3 kappaletta, eivätkä nekään olleet jauhatuskunnossa.  Mielenkiintoista on, että saarelle rakennettuun höyrymyllyyn myllyttäjät toivat polttopuina vanhojen tuulimyllyjen hirsiä. Näin vanha myllykanta käytännössä hävisi savuna ilmaan.

Tehdäänpä mylly

Niinpä hailuotolaiset ajattelivat, että lähdetään tekemään yksi uusi mylly, ja näin saadaan myllykulttuuri säilymään maisemassa seuraavalle sukupolvelle. Tavoitteena oli rakentaa uusi mylly talkootyönä. Myllyn piirustukset saatiin Timo Jokelaisen vuonna 1998 julkaisemasta teoksesta Lakeuden tuulimyllyt. Mitat otettiin valmiista myllystä ja tähän teokseen palattiin aina, kun työn aikana tapahtui jotakin. josta ei oltu varsinaisesti perillä. Tavoite oli tehdä mylly vanhoin työmenetelmin niin pitkälle kuin mahdollista kuitenkin nykyaikaisia työvälineitä käyttäen

Myllyn rakentaminen alkoi syyskuussa 2001 napatukin pystyttämisellä, ja marraskuussa 2002 viimeisteltiin myllyn koneisto ja suoritettiin koejauhatus. Ja kuinka ollakaan, mylly toimi! Talkootunteja kertyi yhteensä 1210 tuntia, tarvikekustannukset olivat noin 10 000 euroa. Varoja saatiin Hailuoto-seuran kautta Leader- hankerahana Euroopan unionilta.

Sittemmin laskettiin, että normaaleilla kirvesmiespalkoilla myllyn hinta olisi voinut olla ehkä 30 000 euroa. Enimmillään työssä oli talkooporukkaa kuuden hengen verran, mutta useimmiten vain kaksi. Työn aikana osoittautui, että kyllä ennen vaan osattiin. Vaikka nyt käytettiin uudenaikaisia työvälineitä, työtavat olivat vanhoja.

Työn aikana ruvettiin miettimään, että kyllähän tämä juttu kannattaisi dokumentoidakin, ja niinpä Väliheikki lähti kirjoittamaan muistiin työn eri vaiheita ja valokuvasi työn etenemistä mahdollisimman tarkasti. Kirjan laadukkaat valokuvat ovatkin tekijän ottamia, mikä selviää alkutekstistä.

Kun selaa ja lukee tätä kirjaa, voi todeta, että ollaan todella alkuperäislähteiden äärellä. Mennään metsään hakemaan napatukkia, joka siis on se osa, jonka varassa oikeastaan koko mylly seisoo. Hankittiin puita, sahattiin ne sahalla, salvottiin hirsiä myllyn perustaksi. Rakennettiin varpaita, jotka tukevat napatukkia, etsittiin myllynkiviä, joita löytyikin yhden talkoolaisen pihalta. Niitä työstettiin sitten vastaamaan tarkoitustaan.

Hiljalleen mylly nousi, ja samalla tavalla hiljalleen aste asteelta kirja etenee. Kuullaan tai oikeastaan luetaan rakentajien mietteitä ja epäilyksiä, tuleekohan tästä mitään. Ja tuleehan siitä. Keksittiin kaikennäköisiä konsteja, joilla muun muassa myllyn jauhinkivet saatiin nostettua paikalleen. Mylly nousi yhä ylemmäksi ja vihdoin päästiin hienosäätämään niin kiviä kun myllyn rattaita. Ja kuinka ollakaan syksyllä 2002 Hailuodossa seisoi uusi vanha mylly muistona myllykulttuurista.

Kirjaa on ihan mukava lukea. Se on tarina siitä, kuinka kertoja seuraa työtä itsekin tehden tätä prosessia ja vie lukijan mukaansa. Aino Väänänen on taittanut teoksen avaraksi, valokuvat ovat erinomaisen selkeitä. Mutta tietenkin meikäläiselle, jolla peukalo on enempi keskellä kämmentä kuin oikeassa paikassa, tietyt termit ja tietyt tekotavat jäävät vieraaksi. Vaan eipä se ei menoa haittaa. Tarjolla on nyt ihan mukava pikkuinen kirja työstä, joka palkitsee itse itsensä: tuloksena on Hailuodossa seisova uusvanha, hieman jo vuosikymmen aikana harmaantunut Hyvän Tuulen Mylly.

Lassi Saressalo

Saatavuus/ tiedustelut:
Hailuoto-seura
p. 050 5693 565
info (at) hailuoto-seura.fi