Kolkkia kuvaten

Kuvakavaldi menneisyydestä

Kolkkia kuvaten. Kolkin Kyläkirjapiiri 2025. 200 s.

Kolkin kyläpiiri julkaisi vuonna 2013 kyläkirjan Silikki–Kolokista, Tarinoita Kolkin kylästä, joka oli perinteinen matrikkelinomainen kiertokäynti kylän taloissa niiden historioissa eläneine ihmisineen. Mutta janoa jäi, ja nyt Kyläkirjapiiri tarjoaa erilaisen näkymän kotipiirinsä elämään entisinä aikoina – ja vähän nykypäiväänkin päin. Tämä Kolkki-niminen paikkakunta sijaitsee Ylä-Pirkanmaalla nykyisessä Mänttä-Vilppulassa.

Esinehistoriaa

Vanhan kansatieteilijän, joka aloitti opintonsa jo 1960-luvun lopulla, sydän herkistyi, kun hän sai käteensä tämän kolkkilaisten uuden teoksen. Se on erilainen kotiseutukirja. Kirjan tenho on itse asiassa sen sisältöideaan; kokonaisuus on rakennettu kuvien varaan.

Kirjan nimikin on aika lupsakkaasti johdettu tästä kylän nimestä. ”Kolkkia kuvaten” kertoo yleisilmaisuna siitä, kuinka kotiseudun, Kolkin, elämästä nyt halutaan kertoa sadoilla yksityiskohtaisilla valokuvilla. Samalla se kuvaa työtapaa, joka perustuu siihen, kuinka kirjan tekijät ovat kolunneet Kolkin kylän kolkkia ja nurkkia, ja löytäneet sieltä aittojen ja varastojen nurkista, kotipiiristä, piironkien laatikoista, vanhoista kirstuista ja vinttien kätköistä sinne unohtunutta tai tarkoituksella unohdettua tavaraa.

Mutta samalla on kierrelty pihapiiriä ja käyty katselemassa ulkorakennusten varastoja, kaikkea sitä, mitä perinteiseen talonpoikaiseen elämäntapaan kuuluu. Aikapainotus ulottuu 1800-luvun loppupuolelta aina siihen asti, kun pulsaattorikone helpotti kotiäidin pikkupyykkiaskareita, ja muovipussi korvasi nyt jo museoesineeksi kelpaavat ruskeat kerma- ja maitopullot.

Kirjan kuvakokonaisuuksia ja sen myötä sen rakennetta on varmaan mietitty hartaasti, ja yleisesti ottaen voidaan todeta sisältöaineksen liikkuvan ulkoa sisälle. Sisällön esittely aloitetaan kulkuneuvoista, koska noille kulmille, eli Kolkille on jollain keinoin aina ollut päästävä, ehkä helpoiten maantietä ja vesistöjä pitkin.

Kuvataan kulkupelejä, häkäpönttöautoja, hevoskulkuneuvoja, kiesiä ja rekiä, mutta myös työkaluja, jotka liittyvät ajoneuvoihin. Siirrytään yksilöllisiin liikkumavälineisiin, suksiin, potkukelkkoihin, polkupyöriin. Yhteyksiä maailmaan ylläpidettiin puhelimitse, kirjoituskonekin jostain löytyy, postikortteja lähetetään onneksi vieläkin. Mutta sähkösanomia, joita aikoinaan runsaastikin läheteltiin, harva enää saa vastaanottaa.

Maatalouskulttuurin monet kolkat

Teos siirtyy hiljalleen maatalouskulttuuriin, karjatalouden kokonaisuuteen ja metsätöihin ja niiden modernisaatioon kaadosta sahalle uittoon asti. Kunnes tulee ehkä kirjan kaunein osa, joka kuvaa kyläkunnan hirsirakennuksia, jotka valitettavasti osittain ovat jo katoamassa suomalaisesta maisemasta.

Erityisen huolestunut olen metsäpeltojen hirsilatoja uhkaavasta katoamisesta suomalaisesta maisemasta. Vanhat hirsirakennukset ovat olennainen osa suomalaista agraaria rakennuskulttuuria, ja niistä huolehtimisen olisi oltava jokaisen sydäntä lähellä.

Nimitysten paikallisuus

Kirjassa tulee esiin myös muutamia mielenkiintoisia paikallisia ilmiöitä ja nimikkeitä, muun muassa venekoppeli, joka vastannee saaristolaisten käyttämää talasta, mutta nämä koppelit tuntuvat sijaitsevan ainakin kuvista päätellen kuivalla maalla – toki välittömästi rantaviivalla, ja siinä eroavat veneellä sisälle ajattavasta talaasta.

Veneenteko ja hirsirakennusten synty kaikkine työkaluineen ja -vaiheineen ovat luonnollisesti esillä, kunnes tullaan viljanviljelyksen eri työvaiheisiin erilaisine kaluineen. Sivulla 89 oli itselleni varsin vieras termi nimittäin kasmasiini, jolla ei suinkaan tarkoiteta takavuosien varhaisnuorisolle tarkoitettua TV2:n ohjelmasarjaa, vaan tässä yhteydessä viljanpuintiin liittyvää puhdistuslaitetta, jossa akanat lopullisesti erotettiin jyvistä, eli yleisemmin tunnettua viskuria (tai lajittelijaa) Termi lienee mukaelma ruotsin kielen sanasta kastmaskin (kirjaimellisesti ”viskauskone” tai ”heittokone”).

Naisten maailmaan

Aittarakennuksista siirrytäänkin kodin sisäpuolelle, kun tarkastellaan kansanomaista käsityötaitoa, katsotaan miljöitä, interiöörejä, eri aikakausilta ja kerrotaan niiden omistajista, huonekalujen tyyleistä, niitten kansanomaistumisesta, valaistuksesta ja siirrytään lopulta hellan äärelle. Nythän on siis selkeästi jo tultu talonpoikaiskulttuurin miesalueelta naisten alueille.

On siirrytty taloon sisään, joka perinteisesti ollut naisten valtakunta, joskin toki naiset ovat hallinneet karjatalouden työt. Nyt liikutaan astioissa, kahvin, sokerin ja korvikkeiden maailmassa. Vilkaistaan aittojen tynnyreihin, lähdetään pyykille ja päästään kehityksessä jopa pulsaattoripesukoneeseen asti. Kivimankeli tulee tutuksi samoin kaikenlaiset silitysraudat, katsastetaan jalkineita tuohivirsuista aina varsinaisia kenkiä suojeleviin päällyskenkiin.

Joku saattaa muistaa elefanttitossut, joita naiset käyttivät kenkiensä päällä. Edelleen liikutaan naismaailmassa pellavasta kankaaksi -projektina. Kangaspuut ja erilaiset värkit, joita käytetään, kun pellavasta tuotetaan valmista liinakangasta tulevat tutuiksi, kunnes mennään naisten taidonnäytteisiin; hienoihin käsitöihin. Näiden myötä tulee myös itselleni uusi termi salveeti, joka on kankainen ruokaliina, pyyhe tai kuviollisesti kudottu pöytäliinakangas.

Asuja esitellään ja siirrytään juhla- ja arkipukuihin. Lopulta törmätään koruihin, kelloihin, lasten leikkikaluihin ja viimeisenä tarkistellaan nautintoaineita, karamelleja, tupakkaa ja vähän viinaakin ja apteekkitavaraa. Näin on tämäkin kyläkirjapiirin kaunis ja informatiivinen teos käyty läpi.

Kuten alussa totesin, kirja on eräänlainen kansatieteilijän menneiden aikojen kertaus, joka tuo mieleen kansatieteen agraarikulttuuriin perustuvat peruskurssit ja niiden jälkeiset museokäynnit, joihin kuului esineiden tuntemus. Itselleni mielenkiintoista on, että menneisyyteen pystytään jo nykyisin sijoittamaan vanhat ruskeat lasiset maitopullot ja niiden jälkeen tulleet epäkäytännölliset muovipussit, jotka toki tarjosivat naisväelle askartelumateriaalia: niistä tehtiin erilaisia mattoja.

Lopuksi

Kirjaan on kopioitu myös vanhoja valokuvia. Sen lisäksi kirjaa on elävöitetty vanhoilla sieltä sun täältä löytyneillä lehtileikkeillä, muistilapuilla, mainoksilla, laskukopioilla. Koko kirjan rakennetta täydentää kutakin kohdetta kuvaileva (aika tiivis) seloste, jossa kunkin esineen käyttötarkoitus kerrotaan. Mukana on myös hieman laajempia esineiden konteksteja kuvaavia tekstejä.

Mielenkiintoinen osa tätä kirjaa on myös siihen kopioitu Niilo Salovaaran päiväkirja vuodelta 1929, joka kertoo maataloustöiden koko vuoden kierron; ei nyt aivan päivittäin, mutta ainakin viikoittain. Tuossa päiväkirjassa siirrytään maamiehen työn eri vaiheista toiseen. Näitäkin työvaiheita rikastetaan runsaalla kuvamateriaalilla.

Teoksen hienot, tätä varten otetut vaikuttavat ja selkeät esinevalokuvat, ovat Leena Salusen herkästä ja selkeästä kamerasta. Hänelle niistä erityiskiitokset, jotka myös hänelle esipuheessa osoitetaan.

Kaiken kaikkiaan kolkkilaisten uusi kotiseututeos on hyvää mieltä tuottava, huolellisesti taitettu teos (Leena Salusen käsialaa sekin), jollaisia voisi ehkä nähdä muittenkin kotiseutuyhdistysten tuottavan vaikkapa aivan kansankulttuurin pienilmiöiden – esinekulttuurin – alueellisten erovaisuuksien vertailun vuoksi. Edes vanhan etnografin mielen iloksi!

Lassi Saressalo