Rajan, uiton ja matkailun kylä

Perinnettä ja matkailua

Saarelainen, Asko: Ruunaa. Rajan, uiton ja matkailun kylä. Omakustanne 2025. 132 s.

Asko Saarelainen kutsuu teostaan Ruunaasta sekä tietokirjaksi että matkaoppaaksi, ja sellaisena se lukijan silmissä ja käsissä kuluukin. Teos käsittää selkeästä kaksi osaa, toisaalta näkökulman Pielisen Karjalan rajaseudun entiseen (ja nykyiseenkin) elämään ja toisaalta näkemyksiin alueen kehitysmahdollisuuksista yhteiskunnan muutoksen myötä matkailuelinkeinon korvatessa perinteiset elinkeinot.

Mikä Ruunaa

Ruunaan kylä sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä Lieksasta itään Ruunaanjärven rannalla Suomen itärajan pinnassa. Raja, joka virallisesti syntyi jo vuonna 1617 Stolbovan rauhassa Ruotsin ja Venäjän välille, on jakanut karjalaisen kulttuurialueen ortodoksiseen Venäjän Karjalaan ja nykyiseen Suomen puoleiseen Pohjois-Karjalaan. Tuttuja nimiä rajan itäpuolelta ovat muun muassa Repola, Rukajärvi ja Porajärvi.

Suomen puolella toki Ruunaan lisäksi tunnetaan muun muassa Otravaaraja, Hatunkylä sekä lähempänä Lieksaa Pankakoski. Seutu on ollut ikiaikainen karjalaisten asuttama alue, jonka kulttuurista kokonaisuutta edes tuo Stolbovan rauhan raja ei juurikaan rikkonut.

Kulku idästä länteen ja lännestä itään oli normaalia, sukulaissuhteet solmittiin yli tuon muodollisen rajan, käytiin praasniekoissa, harjoitettiin molemminpuolista kaupankäyntiä. Kunnes 1900-luvun alussa alussa raja sulkeutui Suomen tasavallan ja Neuvosto-Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton välillä.

Ensimmäiset pysyvät asukkaat noille seuduille asettuivat jo 1400-luvulla, mutta varsinainen järjestäytynyt kyläasutus ajoittuu 1600- ja 1700-luvulle. Rajan yli johtavat vesistöreitit ovat yhdistäneet idän ja lännen asukkaat, Lieksajoki ja muut vesistöt ovat olleet ikiaikaisia kauppareittejä Venäjän Karjalasta aina Pohjanmaan rannikolle. Erityisesti talvitiet vesistöjä myöten mahdollistivat liikenteen, kesäisin vesireitit ovat olleet hankalia kulkea.

Raja

Raja onkin merkittävä elementti pohjoiskarjalaisessa kulttuurimuodossa. Se on näkynyt kaikessa, Milloin hyvässä, milloin pahassa. Rauhallinen vierekkäiselo on saattanut muuttua naapurin tuhoamiseksi, viimeiset yritykset tällaiseen sattuivat talvisodan aikaan, jolloin mm. 2/3 seudun rakennuskannasta paloi omien tai vieraiden hävittämänä.

Rajan valvonta on osa rajaseudun kulttuuria. Milloin on vartioitu naapurin tuholaisten pelossa, milloin taas on pyritty estämään valtioiden välinen rajaliikenne, on tullattu, estetty rajaloikkaukset, valvottu salakuljetusta ja laitonta poliittista liikehdintää rajan yli. Rajan yli on myös paettu, viimeisimpinä aikoina paettiin lännestä itään valkoisen Suomen sotaväenottoa sisällissodan aikana, vastaavasti tapahtui laajaa liikehdintää rajan yli länteen, kun kulakeiksi leimatut ja porvarillisiksi todetut karjalaiset hakivat suojapaikkaa lännestä bolsevikkien vainon alta.

Saarelainen ottaa tämän rajakysymyksen esiin myös eräänlaisena kulttuurisena ilmiönä, paikallisten asukkaiden ja rajaa vartioivien useimmiten muualta tulleiden rajavartioiden välisenä konfliktina. Rajavartioston tehtävänä oli paitsi itse rajan vartiointi myös metsästyksen ja kalastuksen sekä viinan salapolton valvonta, ja tässä törmäsivät uuden itsenäisen Suomen lainsäädäntö ikiaikaiseen nautintaoikeuteen. Ajan myötä toki tilanne muuttui ja rajavartiostoista tuli osa pohjoiskarjalaista kulttuuria.

Metsäkulttuuri

Toinen merkittävä osa ruunaalaista kulttuuria ovat olleet metsätyöt ja siihen liittyvät toimet. 1800-luvun puolivälissä alkanut puunjalostusteollisuus nieli määrättömästi raaka-ainetta, ja sitä saatiin pohjoiskarjalaisista metsistä. Syntyivät perinteistä maatalouskulttuuria radikaalisti muuttanut ja metsätyökulttuuri savottoineen ja puun kuljetukseen liittyvä uittoperinne, jonka Saarelainen nostaa jopa teoksensa otsikkoon. Talonpoikaiskulttuuri alkoi muuttua palkkatyön myötä, metsurit ja uittomiehet muodostivat oman työkulttuurinsa.

1800-luvun puolivälin jälkeen, kun valtion metsät otettiin tehokäyttöön ja puunjalostusteollisuus kehittyi. Itäiset suuret selkoset olivat raakapuun tuottajia. Metsistä hakattu raakapuu uitettiin vesistöjä myöten edelleen puunjalostusteollisuuden ulottuville. Yhtenä keskeisenä väylänä oli Lieksajoen vesistö. Se merkitsi, että Suomen puolelta hakattu puutavara uitettiin Venäjän/Neuvostoliiton kautta Lieksaan ja siitä eteenpäin.

Tarkoin vartioidun rajan ylittäminen vaati neuvostoviranomaisilta valvontaa ja uittoporukat joutuivatkin kulkemaan työmaalle päivittäin vartioidun rajan yli. Uitot päättyivät vasta 1980-luvulla, viimeinen uitto toteutettiin kaiketi vuonna 1986 Suomeen.

Matkailun kehittäminen

Saarelainen tuo esiin ikään kuin johdantona teoksen matkailuosuuteen myös näkymiä Ruunaan seudun luonnosta. Mielenkiintoista on ollut lukea vaikkapa metsäpeuran esiintymisestä Ruunaan seuduilla. Kanta oli vahvimmillaan 1970-luvulla, mutta on nyt valitettavasti kadonnut. Karhunmetsästys on ollut yleistä ja luonnollisesti koski- ja järvikalastus.

Suomalainen uhanalainen järvilohi saa oman tarinansa, sen suojelemiseksi ja kannan ylläpitämiseksi tehdään edelleen kovasti työtä. Vaelluskaloja on pyritty istuttamaan ja siirtämään vesistöalueelta toiselle vaihtelevalla menestyksellä.

Tähän liittyy 1970- ja 1980-lukujen voimakkaat vastakkainasettelut koskien rakentamisen puolesta ja sellaisten suunnitelmien vastustaminen. Paikallinen väestö tuntui näkevän koskien valjastamisessa voimakkaan työllistävän vaikutuksen, ja oli rakentamisen puolella, kun taas yleisempi mielipide vastusti. Hiljalleen näkökannat ovat muuttunet eikä koskien valjastamisesta enää juurikaan puhuta.

Samaan keskusteluun liittyi näkökulmien vaihto siitä, pitäisikö Ruunaan alueelle perustaa luonnonpuisto vai luonnonsuojelualue. Asia oli siinä mielessä tärkeä, että luonnonpuisto on suljettu alue, jossa oleskelu on kielletty tai vaatii erityisluvan, kun taas luonnonsuojelualueella luonnonnautinta on mahdollista. Lopputulemana oli, että Ruunaan järven itäpuolen alueesta muodostettiin luonnonsuojelualue ja sen lounaispuolelle syntyi myös erityinen Ruunaan retkeilyalue.

Tämä keskustelu oli osa sitä keskustelua, joka käytiin matkailuelinkeinon kehittämisestä Pohjois-Karjalassa ja Ruunaan seutuvilla. Tämä keskustelu ja siihen liittyvät toimenpiteet muodostavatkin Saarelaisen teoksen toisen osan. 1960-luvulla herättiin siihen, että Ruunankoski sellaisenaan ja sen laskeminen puuveneellä oli mahtava elämys, joka saattaisi vetää turisteja ja sitä myötä edistää matkailuelinkeinoa ja tarjota uutta elinkeinomuotoa myös täällä.

Todettakoon, että koskenlasku puuveneellä on nykyisin osa aineetonta elävää suomalaista kulttuuriperintöä. Orastava koskenlaskuturismi alkoi nousta merkittäväksi matkailutekijäksi 1970-luvulta alkaen, ja se liittyi laajemminkin matkailun edistämishankkeisiin Pohjois-Karjalassa. Perustettiin koskenlaskuyrityksiä, joihin liittyy sitten myös laajempia matkailuun liittyviä kehityssuunnitelmia.

Samalla alkoi myös laaja keskustelu siitä, millaista turismia Lieksan seudulle halutaan. Kehitetäänkö matkailua luonnon ja erämaakulttuurin ehdoilla vai lähdetäänkö massaturismin tielle. Näkökulmia on luonnollisesti ainakin kaksi – matkailuyrittäjät näkevät laajoja kokonaisuuksia ja mahdollisuuden lisätä matkailijoiden vuosittaista määrää nykyisestä vajaasta sadasta tuhannesta vierailijasta ylöspäin, kun taas toinen näkemys haluaa rajoittaa määrää ja korostaa laatua.

Kun nykyisin matkailu keskittyy kesäkauteen, halutaan sitä laajentaa myös talvikauteen, mikä taas tuo omat ongelmansa. Keskustelu matkailun kehittämisestä ja siihen liittyvistä kulttuuriperintö- ja luonnonsuojelukysymyksistä elää. Onko uitto- ja koskenlaskukulttuurilla riittävästi vetovoimaa, tarjoaako erämaa riittävän houkutteen. Onko kalastusturismi ratkaisu matkailualan kehittämiselle? Tämän ratkaisun tekevät pohjoiskarjalaiset, Ruunaassa toivottavasti ruunaalaiset.

Lopuksi

Teoksen vetovoima hieman hiipuu loppupuolella, kun fokus siirtyy matkailuelinkeinon strategioihin, mutta kuten Saarelainen jo alussa totesi, hän tekee kirjan, jossa yhdistyvät kulttuuriperinne ja uudistuva alueen ja luonnon hyväksikäyttö taloudellisesti ja kulttuurisesti kestävällä tavalla.

Jussi Virratvuoren/Viestintätoimisto Kirjokansi taitto on selkeä, mutta yllätyksetön. Muutama tekstiä täydentävä faktaosio on erotettu leipätekstistä selkeästi. Saarelainen käyttää lähdeviitteistöä tekstin sisällä, eikä se lainkaan haittaa tekstin luettavuutta.

Lassi Saressalo

Saatavuus/tiedustelut:

Pielisen museon museopuoti:
p. 040 1044 151
museo@lieksa.fi