Lukkarin puustellissa

Heikusta professoriksi

Heikkilä, Mervi (teksti), Nygård, Marjo (kuvitus): Lukkarin puustellissa. Kuoronjohtaja, säveltäjä Heikki Klemetin lapsuus Kuortaneella 1800-luvun lopussa. Kuukettu Kustannus 2025. 40 s.

14.2.1876. Lukkari Herman Klemetin vaimo, papintytär Eva Lovisa o.s. Wettenberg synnyttää savusaunassa Kuortaneenjärven rannalla pojan, joka saa nimen Heikki Valentin Klemetti.

Tämä selviää teoksen alku- ja loppuaukeamalle sijoitetusta aikajanasta, jossa Heikki Klemetin elämäntarina kerrotaan 15 tekstikuplana. Tämä tiedosto eroaa kirjan sisältötekstistä ja lieneekin tarkoitettu luomaan taustakuvaa siitä, miten puustellin pojasta aikojen myötä tuli kuoromies.

Heikki valmistui filosofian kandidaatiksi aineyhdistelmänään suomen kieli, kirjallisuus ja historia. Hän opiskeli musiikkia Helsingin orkesterikoulussa ja myös ulkomailla. Vuonna 1900 Klemetti perusti Suomen Laulu -kuoron. Kuoro teki konserttikiertueita ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoihin asti.

Vuonna 1908 Heikki ja Armi Elina Hämäläinen avioituvat. Itsekin musikaalisesti lahjakkaasta Armista tulee Heikille korvaamaton kumppani niin yksityiselämässä kuin työasioissakin. Puustellin pikkupoika saa professorin arvonimen vuonna1923. Lisää Heikki Klemetin elämästä on myös teoksen toiseksi viimeisellä sivulla, jossa luonnehditaan häntä myös kulttuuripersoonana ja historiantutkijana. Vuonna 1979 pienestä kuurtaneeslaisesta ”Heikku-pojasta” professoriksi ylennyt Heikki Klemetti jättää mallisen elämänsä.

Pikku Heikku

Itse teos Lukkarin puustellissa kertoo pienestä Heikistä, jota lapsena kutsuttiin nimellä Heikku. Hänen isänsä oli lukkari ja he asuivat lukkarin puustellissa, joka kuului hänen virkaetuihinsa. Elettiin siis vuotta 1876, kun Heikki Klemetti syntyi puustellin savusaunassa. Suomi kuului silloin Venäjään, mutta se oli asemaltaan autonominen Suomen suuriruhtinaskunta, sillä oli hieman rajattu itsehallinto, oma markka ruplan sijaan ja omat valtiopäivät.

Tuolloin tehtiin jo kovasti henkistä työtä itsenäisen Suomen puolesta. Heikillä oli kaksi pikkusiskoa, ja puustellissa asuivat myös lastenhoitaja sekä piikoja ja renkejä. Tällainen puustelli oli tavallinen maalaistalo, jossa lukkarin viran lisäksi tuloja tuli maataloudesta, leipä saatiin omasta viljasta, perunat omasta pellosta, omasta karjasta saatua lihaa palvattiin savusaunassa, kalaa suolattiin talveksi, oltiin omavaraisia.

Kaksikielisiä säätyläisiä

Äiti Eva ja lastenhoitaja olivat ruotsinkielisiä, ja heidän kanssaan Heikki puhui ruotsia. Isä Hermannin kanssa hän sen sijaan puhui suomea. Heikki oli siis kaksikielinen. Isä oli lukkarina paitsi hyvä laulaja myös etevä viulisti. Äitikin soitti kotona viulua ja myös urkuharmonia Äiti oli tarkka opettaja ja hän opettikin Heikille hyviä käytöstapoja.

Klemetit kuuluivat Kuortaneen herrasväkeen, säätyläisiin. Muita säätyläisiä olivat papit, valtion virkamiehet, opettajat, kauppiaat ja muu, voisi ehkä sanoa parempi väki. Tuolloinhan elettiin vielä sääty-yhteiskunnassa.

Kirja kuvaa myös, kuinka Heikki oppii lukemaan. Puustellin keittiön seinät oli tapetoitu sanomalehtipaperilla, ja eräänä päivänä pikkuinen Heikki tuijotti ja tuijotti niitä kirjaimia ja muisti mitä äiti oli hänelle juuri puhunut ja ymmärsi yhtäkkiä mitä seinälehdessä luki ”Maanvieremä Uskelassa”. Hän oppi siis lukemaan suoraan eikä tavaamisen kautta.

Paikalliset kutsuvat Kuortanetta Kuurtaneeksi. Pitäjän keskellä on Kuortaneen järvi ja kylillä on edelleen olemassa hienoja kaksfooninkisia rakennuksia, joihin rahat oli saatu 1700- ja 1800-luvun alkupuolella polttamalla tervaa, jota myytiin merenrannan kaupunkeihin Vaasaan ja Uuteenkaarlepyyhyn purjelaivojen tervaamiseen.

Kouluun

Heikki laitettiin pappilaan kotiopettajan oppiin viisivuotiaana, jolloin hän siis jo osasi lukea, ja sen jälkeen hän siirtyi alkeiskansakouluun kuusivuotiaana. Tämmöisessä kansakoulussa oli lapsia kuusivuotiaasta aina 18-vuotiaaseen asti, ja ne olivat pieniä yhden opettajan kouluja. Kouluun Heikki kulki hevoskyydillä, renki vei hänet sinne joka päivä ja myös haki pois.

Kahdeksanvuotiaana Heikki siirrettiin Vaasaan käymään koulua suomenkielisessä alkeiskoulussa. Matkaa kotoa kertyy 12 peninkulmaa. Matka tehtiin hevosella, mukana oli kuorma täynnä ruokatavaraa, vuodevaatteita ja kaikenlaisia astioita.

Kouluahan käytiin kaukana kotoa. Vaasassa Heikillä oli luultavasti alivuokralaisasunto jonkun tuttavaperheen luona. Vaasassa hän asui lukukaudet ja vietti luonnollisesti loma-ajat ja kesät kotona.

Vuonna 1888 Heikki aloittaa Vaasan suomenkielisessä lukiossa, josta valmistuu ylioppilaaksi1894.

Kahden luettava teos

Yllä on lyhyt sisältökuvaus tästä pienestä kirjasta, joka toi mieleen aika paljon erilaisia kysymyksiä. Olen kirjaa selatessani mietiskellyt, miten tällaista luku- ja kuvakirjaa pitäisi lähestyä. Mielestäni tässä olisi oivallinen keino yhdistää vanhemman oheislukijan tiedot, taidot ja osaaminen juuri lukemaan oppineen lapsen lukemiseen ja pysähtyä aina, kun tekstissä tulee jotakin uutta tai oikeastaan jotakin vanhaa.

Samalla voi ”lukea” kuvitusta ja sen keskustelua tekstin kanssa. Kyseessä on prosessi, lapsen ja teoksen välinen kirjallinen kohtaaminen, jossa lukemaan oppinut lapsi kulkee tekstin ja kuvien mukana. Aina kun esiin tulee joitakin sanoja, käsitteitä ilmiöitä, jotka eivät välttämättä ole lapsilukijalle tuttuja, pysähdyttäisiin ja mietittäisiin mitä nämä asiat oikein ovat.

Ensimmäinen käsite voisi olla esimerkiksi tuo sana lukkari, mistä se sana tulee, mitä lukkari tekee – sitähän kirjassa sivutaan – mutta keitä muita kirkon työntekijöitä lapsilukija tietää. Mietitään ketkä kirkossa työskentelevät. Toinen kysymys voisi olla se, että kun Heikki puhuu äidin ja lastenhoitajan kanssa ruotsia ja isän kanssa suomea, mitä tarkoittaa kaksikielinen perhe nyt, ja mitä se tarkoittaa tulevaisuudessa.

Tai mikä on virkatalo, mikä on puustelli –siitä kerrotaan toki kirjassa ja sitä äsken jo referoin – mutta kaiken kaikkiaan tämmöinen virkatalojärjestelmä voisi olla mielenkiintoinen keskustelunaihe. Samoin puustellin, virkatalon, kokonaistalousjärjestelmä, sehän oli siis lukkarin palkkatulon lisäksi myös elantoa tuottava maatila, jota hoidettiin. Työtä tekevät rengit ja piiat, ja tässä tietysti voisi keskustella rengeistä ja piioista. Ja siitäpä tullaankin kysymykseen säätyläisistä ja herrasväen ja rahvaan suhteista. Onko Suomessa vielä olemassa säätyjä tai onko vielä olemassa rahvaan ja herrasväen eroja.

Mitä olivat kalaasit, miksi kalaaseissa miehet istuivat omassa pöydässään, naiset omassa pöydässään, piiat tai sisäköt tarjoilevat, ja lapset siirrettiin telmimään salin ulkopuolelle. Heikki oppi lukemaan seinälle olevasta olevista sanomalehdistä. Miksi sanomalehtiä liimailtiin seinään? Miten koulussa on opittu ja opetettu lukemaan aikoinaan ja miten siellä opetetaan lukemaan nykyään.

Heikki lähetettiin pappilaan kotiopettajan luo. Keitä olivat kotiopettajat, kenellä oli kotiopettajia. Miten Suomen kansakoululaitos on syntynyt, miten Suomen kansakoulu on kehittynyt nykyiseksi koulujärjestelmäksi. Miten koulukuljetukset nykyisin järjestetään, joutuvatko kaukana kouluista asuvat elämään vieraissa oloissa vieläkin.

Kirjasta löytyy loppumattomasti erilaisia keskusteluteemoja sen tekstuaalisesta tiiviydestä huolimatta, kunhan siihen halutaan syventyä. (On muistettava, että kanssalukijan, siis tämän aikuislukijan, on syytä hieman tarkistaa myös omia taustatietojaan, että pystyy vastaamaan pienen lukijan kysymyksiin tai asettaa hänelle oikeanlaisia kysymyksiä.) Yllä siis vain muutama irtiotto.

Lopuksi

Marjo Nygård on luonut kuvamaailman, joka keskustelee hyvin tekstin kanssa, joskus ehkä jopa enemmän kuin itse teksti antaa. Kuvat ovat kauniin selkeitä piirroksia, joissa tuodaan kyllä esiin varsin monipuolisesti kirjan sisältö.

Kun vielä Tiitu Lehtineva on taittanut teoksen avarasti, antanut kuville riittävästi sijaa ja saanut mukaan myös pieniä nyansseja suurempien kuvien lomaan ja pieniä oivaltavia yksityiskohtia sinne sun tänne, on syntynyt hyvin kaunis ja mukavan tuntuinen teos.

Tällaiset kirjat ovat kuitenkin ehkä vain kerran pari luettavissa ennen kuin ne menettävät viehätysvoimansa. Mutta kun lukijapari sitä ensi tuttavuutena oikein käsittelee, riittänee siitä pienemmälle lukijalle älyllistä askartelua pitemmäksikin aikaa.

Yksi ongelma tästä kirjasta itselleni syntyi. Sen toiseksi viimeisellä sivulla on Immi Hellenin sävellys Peipon pesä, jonka Heikki Klemetti on sanoittanut. ”Koivun oksaan korkealle teki peippo pesän. Tiri-tiri teijaa, tiri tiri teijaa lauloi kaiken kesän.” Tämä Peipon pesä oli minulla korvamatona ainakin viikon ajan. Ja jatkaa varmaan tämän kirjoittamisen jälkeenkin!

Lassi Saressalo

Saatavuus/tiedustelut:
Suomalainen Kirjakauppa, Prisma,
Kuukettu Kustannuksen oma verkkokauppa sekä
Kuortaneen Kirjakauppa