Martinlaakso ja Vantaanlaakso

Asuinpaikasta kotiseuduksi

Iltanen, Jussi: Martinlaakso ja Vantaanlaakso. Keskiaikaisen Mårtensbyn perilliset. Kellastupa 2025. 384 s.

Jussi Iltanen on filosofian maisteri ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut parikymmentä tietokirjaa ja ollut oheiskirjoittajana noin kolmessakymmenessä teoksessa. Hän kirjoittaa myös aktiivisesti Vantaa-Seuran vuosikirjaan.

Iltanen on tutkinut pääkaupunkiseudun historiaa monissa teoksissaan, kuten muun muassa kirjoissa Vantaanpuisto – hylkeenpyytäjien kylästä vehreäksi lähiöksi (1994), Valtaväylä ja susiraja – kehä III 50 vuotta (2016), Helsinki (2016) ja Löytöretkiä Helsingin seudulle (2021). Hän on asunut Martinlaaksossa ja Vantaanlaaksossa 1970–1990- luvuilla ja käynyt peruskoulua ja lukiota alueen kouluissa, joten hänen voidaan hyvinkin katsoa tuntevan läheltä kuvaamansa seudut, prosessit ja asiat.

Kotiseudusta

Iltasen teos Martinlaaksosta ja Vantaanlaaksosta tuo mieleen monta peruskysymystä käsitteestä kotiseutu. Hänhän tarkastelee tässä laajassa tutkimuksessa sitä, kuinka perinteiseen maalaisyhteisöön ja perinteiseen talonpoikaiseen kulttuurimaisemaan alkaa yhtäkkiä nousta kokonaan uudenlainen ympäristökulttuuri, kokonaan uudenlainen yhteiskuntarakenne. Hän seuraa prosessia, kuinka vanha maalaismaisema muuttuu muutamassa vuodessa kerrostalovaltaiseksi asuinalueeksi, niin sanotuksi asumalähiöksi.

Kun ajatellaan kotiseutukäsitettä, tulee usein mieleen viisu ”Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän…” tai urbaanisittain ”Kun kolmatta linjaa takaisin, kuljen kerran…”. Ne sisältävät ajatuksia, jotka ohjaavat meitä taaksepäin johonkin entiseen, joka on ollut tai on edelleenkin hyvää, rauhallista, mieltä tyydyttävää. Se entinen on kotiseutua.

Kun tällaiselle maaseutualueelle syntyy yhtäkkiä kokonaan uudenlainen yhteiskuntarakenne, voitaneen kotiseutukäsite kaiketi aluksi korvata käsitteellä asuinpaikka. Ihmisille rakennetaan asuinpaikkoja, jonne he rakentavat kotinsa, mutta rakennetaanko ihmisille kotiseutua. Kun ensimmäinen sukupolvi muuttaa tällaiselle uudisasutusalueelle, voidaan kysyä, missä määrin he ovat valmiita omaksumaan sen kotiseutukäsitteen, joka vanhastaan kietoutuu tämän uuden asuinpaikan, uuden kodin sijaintipaikan ympärille. Onko ihmisellä kiinnostusta lähteä syventymään siihen kulttuurimaisemaan ja kulttuuriympäristöön, johon he ovat kotinsa perustaneet.

Ensimmäinen sukupolvi elää edelleen edellisen asuinpaikkansa ja sen muodostaman kotiseutunsa muistoissa ja pyrkii luonnollisesti hahmottamaan itsensä uuden asuinpaikan asukkaaksi. Se missä määrin itse kukin haluaa syventyä uuteen asuinseutuunsa, kotipaikkansa, uuden kotinsa sijaintipaikan taustoihin ja omaksua niistä itselleen kotiseutuajatusta, on asia, jota ymmärtääkseni ei vieläkään ole riittävästi tutkittu.

Kun mennään ajassa hieman eteenpäin, kun ensimmäinen sukupolvi tuottaa tällaiseen asumalähiöön toisen sukupolven, tilanne saattaa olla muuttunut. Uusi sukupolvi ei tunne välttämättä sitä samaa isiensä ja äitiensä kotiseututunnetta, joka kohdistuu edelliseen, vanhempaan olemisen, asumisen ja elämisen kulttuurimaisemaan ja sukulaisjärjestelmiin.

Toki mummola voi olla edelleenkin jossakin ja muodostaa linkin isovanhempiin ja isovanhempien ja vanhempien kotiseutuun, mutta tämän toisen sukupolven lähiön asukkaan asuin- ja kotipaikasta alkaa välttämättä syntyä hänelle kotiseutu, koska hänellä ei enää ole samanlaista tunnesidettä aikaisempaan elämiseen ja olemiseen. Kotiseutuminuus rakentuu tässä tapauksessa nykyisyydelle.

Teoksen rakenteesta

Jussi Iltanen on rakentanut teoksensa Martinlaaksosta ja Vantaanlaaksosta varsin taitavasti. Hän rytmittää kertomuksensa tiettyihin keskeisiin aikaperiodeihin ja rakentaa esityksensä Martinlaakson ja Vantaanlaakson eli keskiaikaisen Mårtensbyn historialliselle taustalle ja seuraa alueiden kehitystä historiallisesta perspektiivistä.

Muinaisesta nykyiseen

Iltanen aloittaa kaukaa, niin kun usein aloitetaan. Siitä, kuinka kallioluodot hiljalleen maannousun myötä kohoavat merestä, ja ihmiselle syntyy mahdollisuus asettua ja nauttia meren tarjoamista resursseista. Hän asettuu aloilleen. Kun tässä tapauksessa ollaan Uudellamaalla, esiin tulee luonnollisesti ruotsalaisen ohjatun kolonialismin vaikutus. Ruotsin valtiohan ohjasi tietoisesti uudisasutusta Mälarin seuduilta tänne hämäläisten nautinta-alueelle.

Kovinkaan paljon ei ole kirjoitettu siitä, minkälaista kanssakäyminen hämäläisten rannikkoon suuntautuvan erätalouden ja uuden maatalouteen perustuvan ruotsinkielisen asutuksen välillä oli, mutta on selvää, että jännitteitä ja kilpailua resurssien nautinnasta on ollut olemassa. Oletetaan kuitenkin, että rannikon harva pysyvä hämäläisasutus sulautui varsin nopeasti ruotsalaisasutukseen tai väistyi pois. Kun samaan aikaan 1400-luvulla Viron puolella Padisen sisterssiläisluostarilla oli oikeus kalastukseen nykyisen Vantaanjoen rikkaassa lohijoessa, syntyi sinne kolmas resursseja hyödyntävä tekijä, ja näiden välinen tasapaino oli varsin herkkä. Varsinaisista konflikteista ei löytyne historiallista tietoa.

Yhteydet maailmalle

Nämä seuduthan eivät suinkaan olleet mitään takamaita. Suomenlahti ja Itämeri olivat yhdistäneet aina pohjoisen ja etelän asukkaat ja myös läntisen Ruotsin ja itäisen Novgorodin jo viikinkiaikoina. Suuri rantatie yhdisti Turun ja Viipurin ja toi mukanaan myös sen aikaisen uutistoiminnan, tiedettiin, onko kuningas hengissä ja vallitseeko maassa rauha. Ainahan se ei vallinnut. Iltanen kuvaa, kuinka isoviha runteli myös Uudenmaan aluetta.

Mutta alhosta noustiin ja hiljalleen siirryttiin kehittämään yhteiskuntaa. Suoritettiin isojako, jolloin ryhmäkylät hajotettiin ja syntyi suurtiloja. 1700-luvulla Uuttamaatakin uhkasi feodalismin vaara. Jo 1300-luvulla muodostuneeseen Helsingin hallintopitäjään (Helsinge) alkoi aikojen myötä nousta teollisuutta. Myllyt jauhoivat viljaa, alkoi myös ruukkikulttuurin aika. Rautamalmia joko tuotiin meritse tai nostettiin järvimalmina. Vanha Kuninkaantie tuotti kestikievari- ja postinkantojärjestelmän, ja orastavan puunjalostusteollisuuden taimeksi syntyi myös sahateollisuutta.

Uusi asumisen vaihe

1800-luvun puolivälin jälkeen alkoi alueelle syntyä nopeasti kehittyvästä Helsingistä tulevaa huvila-asutusta. Vuoden 1865 lain myötä syntyi myös Suomen nykyinen kuntajärjestelmä. Entisille hallintopitäjille ja uusille kunnille siirrettiin kirkon aiemmin hoitamia tehtäviä kuten koululaitoksen, sosiaalihuollon, hallinnollisen infrastruktuurin ja muun yhteiskunnallisen palvelurakenteen järjestäminen.

Sisällissodan jälkeen aina toiseen maailmansotaan asti alkaa Helsingin seudulla esikaupungistuminen. Syntyy pientalovaltaisia asuinyhteisöjä, ja sen mukana luonnollisesti yhteiskunnan palvelurakenne monipuolistuu. Kauppaliike kehittyy, hevoset vaihtuvat linja-autoiksi, puhelinliikenne automatisoidaan, yhdistystoiminta ja kansalaisaktivismi alkavat saada sijansa.

Iltanen siirtyy tarkastelemaan lyhyesti sitä vanhaa kylärakennetta, jonka paikalle hiljalleen syntyivät nämä uudet lähiöt. Ne olivat kaikki ruotsinkielisiä kyliä ja suurtiloja, jotka sitten vähitellen suomenkielistyivät, kun esikaupunkiasutus lähti leviämään. Ensimmäisenä tulivat huvilat, vanhat viikonloppumajat muuttuivat asunnoiksi, syntyy pientalokulttuuri. 1960-luvulla alkaa myös varsinainen kunnallinen yhteiskuntasuunnittelu. Rakennetaan Nurmijärventie, joka tuo kaupungin lähemmäksi, tai kytkee nämä syntyvät omakotialueet lähemmäksi kaupunkia. Rakennetaan kehätietä, synnytetään lähijunaliikenne, rakennetaan kouluja kasvavaa asutusta varten, ja yhteiskunta palveluineen alkaa 1960-luvun luvun lopulla saavuttaa ne modernisaation tavoitteet, jotka sille oli asetettu.

Suurrakentamisen aika

1970-luvulta alkaa rakennuttajien, ehkä voisi sanoa jopa gryndereiden aika. Rakennuttajat alkavat ostaa Martinkylän maita, ja syntyy ajatus kaavoittaa alueelle suuria yhtenäisiä asuinaluekokonaisuuksia. Kunta, rakennuttajat ja rahoittajat tapaavat toisiansa, seutukaava ja yleiskaava ohjaavat asemakaavoitusta. Kun kunnan resurssit eivät välttämättä riittäneet nopeaan kaavoitukseen, ottivat rakennusyritykset kaavoituksen omaan ohjelmaansa ja hyväksyttivät omat kaavaehdotuksensa kunnallisissa luottamuselimissä. Samalla tavalla myös rakentajat suurelta osin vastasivat kunnallisen infrastruktuurin suunnittelusta ja rakentamisesta. Oli kiire saada asuntoja tarjolle!

Keitä he olivat

Keitä sinne Martinlaaksoon ja vähän myöhemmin Vantaanlaaksoon oikein muutti. Yleinen kuvahan meillä on, että tällaisiin uusiin asuinalueisiin kertyy väkeä, joka on saanut ja tulee saamaan elantonsa pääkaupunkiseudun yrityksistä ja ovat tulleet maaseudulta ympäri Suomea. Yllättävää kylläkin Martinlaaksoon seitsemänkymmentäluvun alun muuttaneista oli lähes 68 prosenttia Helsingistä tulleita. Helsingissä toki oli asuntopulaa ja helsinkiläinen asuminen oli kallista, ja näin mahdollisuus siirtyä uudelle täysin neitseelliselle lähialueelle, josta jo oli hyvät liikenneyhteydet pääkaupunkiin, houkutti.

Kun vuodenvaihteessa 1969–1970 sen aikaisella pientaloalueella asui noin 800 henkilöä, niin jo muutama kuukausi sen jälkeen Martinlaaksossa asui yli 2000 henkilöä. Seuraavana vuonna väki lisääntyi 4000 asukkaaseen, ja viidessä vuodessa lähiöihin oli muuttanut jo 13 000 uutta asukasta. Tyypillinen martinlaaksolainen olikin joko pienemmästä asunnosta tai vuokratalosta Helsingistä muuttanut nuori aikuinen perheineen.

Vuonna 1975 lähes neljäsosa martinlaaksolaisista oli alle 10-vuotiaita ja noin puolet kahdenkymmenen ja neljänkymmenen ikävuoden välillä. Vain 5 % martinlaaksolaisista oli yli 50-vuotiaita. Valtaosa asukkaista oli Helsingissä työssä käyviä. Siellä työpaikat olivat keskittyneet lähinnä kantakaupunkiin. Helsingissä vallitsi myös työvoimapula. Martinlaakso oli – yllättävää kylläkin – vaikka se aikoinaan pientaloalueena kielellisesti suomalaistui, haluttu muuttokohde myös ruotsinkielisen väestön keskuudessa.

Muuttosykliä

Iltanen kuvaa, kuinka nämä uudet lähiöt saavat ympärilleen myös yksityisiä ja kunnallisia palveluita. Alueille syntyy lähikauppoja, jotka suurliikkeet sitten ajan myötä syövät pois markkinoilta. Myös alueiden sosiaalinen elämä aktivoituu, kunnallisen kulttuuritarjonnan rinnalle syntyy monimuotoista kansalaistoimintaa.

Kaupunkikulttuurin lainalaisuuteen kuuluu myös asukasvirtojen syklisyys. Ensimmäinen muuttajasukupolvi alkaa hiljalleen vanheta ja suuntaa katseensa kohti palvelevia keskuksia ja pienempiä asuntoja, mutta tilalle tulee uutta väkeä. Tämä sukupolvinen sykli tunnetaan niin suurkaupungeissa kuin pienemmissä asuinyhteisöissä. Uutena ilmiönä muuttovirtaan tulee myös maahanmuuttajien saapuminen, ja yhteiskuntarakenne alkaa kielellisesti ja etnisesti monipuolistua.

1980-luvulla, kun uutta rakennusmaata ei välttämättä enää ole helposti saatavilla, alkaa tiivistysrakentaminen. Entiset varsin avarat metsiin ja pelloille nousseet lähiökokonaisuudet saavat sisäänsä tavallaan uuden kerrostuman, joka vastaa asuntojen tarvetta ja myös vastaa talouden haasteisiin.

Narratiivisuus

Koko kirjan läpi Iltanen tuo tekstiin mukaan pieninä artikkeleina välähdyksiä asumisen, elämisen ja olemisen yksityiskohdista, jotka pitävät lukijan mielenkiintoa vireillä. Nämä tekevät tekstistä, sen tarkasta tieteellisyydestä huolimatta, luettavaa ainakin sellaisten lukijoiden joukossa, jotka itse ovat kokeneet nämä muutokset elinympäristössään ja muistavat henkilökohtaisesti, mitä milloinkin on tapahtunut. Siinä mielessä teos on osalle lukijakuntaa muisteluteos kotipaikasta, joka ehkä vuosien myötä on muuttunut kotiseuduksi.

Uudemmille asukkaille teos on pikemminkin kertomus siitä, millaista täällä on ollut ennen meitä! Taas palataankin siihen kysymykseen, josta tämän tekstin alussa lähdin liikkeelle. Onko ensimmäinen sukupolvi, joka tänne muutti, rakentanut Martinlaaksosta ja Vantaanlaaksosta itselleen kotiseudun, onko toinen sukupolvi – jos se vielä asuu alueella – omaksunut vantaanlaaksolaisuuden ja martinlaaksolaisuuden omaksi kotiseutuidentiteetikseen?

Onko tämän tyyppinen kirja hyödyllinen, tarpeellinen ja välttämätön ihmisille, jotka muistelevat, kuinka heidän asuinpaikkansa on muuttunut joksikin, jossa on mentaalisesti enemmän lämpöä. Onko kotipaikasta kuitenkin jo tullut kotiseutu. Toinen jo aikuistunut sukupolvi muistanee omalta osaltaan saman kehitysprosessin, kolmannelle sukupolvelle nämä elämisen rakenteet ovat olleet valmiita, niiden syntyjä ei välttämättä tarvitse tietää. Heille kotiseutukokemus tulee jostain muualta.

Onko tämän tyyppisestä hienosti harkitusta tutkimuksellisesti oivallisesta teoksesta hyötyä sille, joka saapuu täysin vieraasta kulttuurista. Tuskinpa hän osaa edes etsiä teosta käsiinsä. Joka tapauksessa teos tuo lukijansa hetkeen x, eli suuri kysymys on milloin ja missä vaiheessa Martinlaaksosta ja Vantaanlaaksosta tuli siellä asuvien ihmisten kotiseutu. Jos tuli.

Kuvat ja kartat

Kirja on – kuten totesin – aivan erinomaisesti rakennettu. Se etenee loogisesti aikatasolta toiselle ja koko ajan ikään kuin hallitsee menneisyyttä ja ennakoi tulevaisuutta. Kuvamateriaali palvelee tätä samaa tarkoitusta. Aivan turha on kysyä, onko kuvadokumentointi kunnossa! Välillä tarjotaan kuvia vanhoista, usein jo kadonneista paikoista ja edesmenneistä henkilöistä, kunnes katsoja yhtäkkiä löytää kuvan, jossa vanha ja uusi yhtyvät uutta rakennettaessa vanhan alkaessa kadota. Ja kirjan lopussa visioidaan jo tulevaisuutta.

Pelloille ja talousmetsään nousee 3-, 4-, ja 5- kerroksisia taloja ja kaavaan sovitettuja rivi- ja pientaloja, jotka kokonaisuutena muuttavat kulttuurimaiseman täysin. Tämän muutoksen todistaa myös ilmakuvamateriaali.

Kiittelen erityisesti karttoja, joita on vanhoista asiakirjakartoista asemakaava- ja osoitekarttoihin sekä erityisen mielenkiintoisiin uusiin, Iltasen itsensä tätä varten piirtämiin karttoihin. Niissä osoitetaan selkeästi asemakaavojen merkitys rakentamiselle, niissä kerrotaan myös rakentamisen eri vaiheet, rakennuttajien osuudet kokonaisuudesta, asumisen ja muun rakentamisfunktion asettuminen kaavaan sekä kuvataan myös sosiaalisen rakentamisen osuutta kokonaisrakentamisessa.

Sosiaalisen rakentamisen idean myötä selviää myös yksi hyvä suomalaisen lähiörakentamisen oivallus. Jo siinä vaiheessa, kun kaavoja suunnitellaan, rakentamisessa pyritään siihen, että omistusasunto- ja vuokra-asuntorakentaminen, myös sosiaalinen vuokra- asuntorakentaminen, integroidaan kokonaisuudeksi, eikä synny ainakaan periaatteessa alueita, jotka sosiaaliselta tai etniseltä ilmeeltään ja olemukseltaan pahasti eriytyisivät esimerkiksi maahanmuuttaja- tai alemman sosiaaliryhmän lähiöiksi.

Näin ainakin periaatteessa pyritään estämään mahdollisten etnisten ja sosiaalisten ongelmien synty. Meillehän on naapurimaasta Ruotsista hyviä –sanoisinko mieluummin pahoja – esimerkkejä juuri tämän tyyppisestä kaavoittamisesta ja asukkaiden suuntaamisesta tietyille alueille etno-sosiaalisin perustein. Suomalaiset varissuot, hervannat ja martinlaaksot ja muut vastaavat ovat heterogeenisia asuinalueita ja näin pitääkin olla ja näin toivottavasti jatkossakin tulee olemaan. Valitettavasti todellisuus ei kaikilta osin erityisesti Helsingin osalta vastaa tavoitetta.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan tämä Jussi Iltasen teos on varsin kokonaisvaltainen tutkimus tarkkoine lähdeviitteineen ja mahtavine lähdeluetteloineen. Se on tieteellinen, joskin osin narratiivinen näkemys ja esitys siitä, kuinka historiallisesta vanhasta talonpoikaisesta kulttuurimiljööstä ajan myötä ja tarpeen mukaan syntyy kokonaan uudenlainen yhteiskuntarakenne. Teoksen sisältö on yleistettävissä kaikkiin niihin suomalaisiin suurimpiin kaupunkeihin, joissa lähiörakentaminen 1960-luvulta lähtien on ollut voimakasta ja joissa se osittain jatkuu edelleenkin.

Esipuheessaan Iltanen kertoo, kuinka hän jo 30 vuotta sitten alkoi haaveilla kirjan kirjoittamisesta Martinlaaksosta ja Vantaanlaaksosta. Tuon aikainen tiedonhankinta oli hankalaa, mutta nykypäivän mahdollisuudet materiaalin kokoamiseen mahdollistivat entistä tehokkaamman työskentelyn. Iltanen on myös käyttänyt haastatteluja tekstin elävöittämisen.

Hän kertoo, kuinka hänen ollessaan teini-ikäinen Vantaan kotiseututietäjä ja -aktivisti Jukka Hako houkutteli hänet mukaan kotiseututyöhön Vantaa-Seurassa. Hako on myös ollut jatkuvana innoittajana tämän teoksen syntymiselle ja myös kustantanut kirjan Kellastupa-kustantamonsa kautta.

Lassi Saressalo

Saatavuus/tiedustelut:
Kustantaja Kellastuvan verkkokauppa: kellastupa.fi
Jälleenmyyjinä Suomalaiset kirjakaupat Länsi-Vantaalla ja Vantaan kaupunginmuseo sekä useimmat verkkokirjakaupat