Perniön muinaispuku
Naisen paluu menneeseen
Toimituskunta: Kaarlonen, Kaisa-Leena; Kaarlonen, Wilhelmina; Kaunisto, Marja;
Kurppa, Johanna; Merikanto, Lea; Muuri, Leena; Peijonen, Antero; Ristolainen, Anneli; Varvikko, Eija: Perniön muinaispuku. Perniön Maa- ja kotitalousnaiset 2025. 230 s.
Teoksen kannessa on Carl Otto Danielssonin maalaus muinaispukuun pukeutuneesta naisesta. Hänen vastaava toinen teoksensa vuodelta 1930 löytyy tämän teoksen sivulta 131, joka on mielestäni ehkä vielä mainiompi taideteos Perniön muinaispukua kantavasta naisesta.
Taustaa
Perniön muinaispukukirja on artikkelikokoelma ja kertoo siitä työstä, jota on tehty hautalöytöjen perusteella rekonstruoidusta perniöläisestä naisten muinaispuvusta. Teoksen aloittaa fiktiivinen kertomus elämästä ja olemisesta Perniön Yliskylän alueella rautakaudella. Rautakausihan ajoittuu meillä noin vuosijaksolle 500 ennen ajanlaskun alkua ja tuhat kaksisataa jälkeen ajanlaskun alun. Nimi tulee meille ilmeisesti ruotsin sanasta röd, punainen, koska Suomessa nimenomaan nostettiin suomalmia, joka oli ruosteenpunaista, ja sitä käytettiin raudan jalostukseen.
Tarinaa
Muinaisen Perniön alueella tämän tarinan mukaan asui perhe, jonka jokapäiväistä elämää tässä kuvataan. Viljanviljely ja karjanhoito oli jo tunnettu, pohjoisesta saatiin lappalaisalueelta –nykyisin sanottaisiin saamelaisalueelta – turkiksia, joita vaihdettiin Baltian maista ja Itämeren alueelta tulleilta kauppiailta mm. suolaan. Tämä artikkeli perustuu arkeologisiin ja kansatieteellisiin lähteisiin ja kuvaa elämää ja asumista muinaisina aikoina.
Todettakoon jo nyt, että teoksen kaikkien artikkeleiden lähdetiedot on liitetty tekstien loppuun. Kirjassa on myös mukavasti selkeyttäviä kainaloita eli tietolaatikoita.
Faktaa
Seuraavassa luvussa siirrytään tarkastelemaan Perniön Yliskylän arkeologisia kalmistotutkimuksia. Yliskylän nykyisen kappelin vanhalle hautausalueelle on tehty kaivauksia vuodesta 1893 lähtien. Selvisi, että tuhatluvulla, siis ennen kristillistymistä, kyseessä oli polttokalmisto, jossa vainajat poltettiin ja tuhkat siroteltiin polttokalmistoon tai kätkettiin maahan tarve-esineitä mukanaan. Uuden uskonnon mukaan kristillisen käännytystyön jälkeen siirryttiin arkkuhautaukseen, jossa alkuaikoina myös noudatettiin vanhaa perinteistä tapaa, jossa vainajat puettiin kauniisiin hautavaatteisiin, ja heille saatettiin myös varustaa mukaan tarvekaluja. Erityisesti naisten hautapuvuissa asusteisiin liittyvien pronssikorujen ympäriltä on löytynyt tekstiilijäänteitä. Pronssihan suojelee emäksistä kangaslaatua toisin kuin miesten puvuissa, joissa ei juurikaan ole koruja ollut mukana.
Pukurenessanssia
Kolmas pääluku kuvaa suomalaisten kansanpukujen (sittemmin alettiin käyttää termiä kansallispuku) nousua 1800-luvun lopulla kansallis- ja kotiseutuaatteen myötä. Aluksi nämä puvut olivat varsin mielikuvituksellisia, mutta pikkuhiljaa muinaispukujen osalta alettiin käyttää mallina arkeologisia löytöjä. Kansallispuvuissa taas malleina olivat ja ovat naisten ja miesten kansanpuvut.
Ensimmäinen näistä varsinaisiksi muinaispuvuiksi nousseista asusteista lienee ollut niin sanottu Aino-puku, joka oli Karjalan Kekomäessä tehtyjen hautalöytöjen mukaan rekonstruoitu puku. Keskeinen henkilö näiden muinaispukujen arkeologisen taustan selvittämisessä oli Hjalmar Appelgren-Kivalo, joka nimitettiin valtionarkeologiksi vuonna 1915. Hän oli myös merkittävässä roolissa, kun Perniön muinaispukua suunniteltiin ja valmistettiin.
Perniön muinaispuvun elementit on löydetty vanhan kirkkomaan yhdestätoista ristiretkiajan haudasta. Ensimmäinen puku valmistui vuonna 1925, ja se esiteltiin Pohjoismaiden muinaistutkijoiden kokouksessa Helsingissä. Siitä raportoi muun muassa Suomen Kuvalehti, joka kuvasi puvun sekä edestä että takaa.
Puvusta identiteettisymboli
Seuraavassa luvussa tarkastellaan perniöläisen muinaispuvun jalostamista nykyiseen muotoonsa. Kotiteollisuusliike Sukkula nousee esiin, samoin nousee keskustelu siitä, minkä värinen tuo muinaispuku oikeastaan oli. Sitä löytyy itse hameen osalta sinisenä, tiilenpunaisena ja valkoisena. Tästä värikeskustelusta lopputuloksena oli se, että pääosa Perniön naisten muinaispuvuista on niin sanotusti mataranpunaisia, mutta niitä esiintyy sekä sinisinä että valkoisina versioina.
Tästä ensiesiintymisestä lähti liikkeelle aikamoinen prosessi, kun Perniön naisten muinaispukua haluttiin lähteä kehittämään ja valmistamaan kulttuurisesti merkittäväksi identiteettisymboliksi. Järjestettiin muinaispukukursseja. Intressi siirtyi myöhemmin kansalaisopistoihin, joissa huippuaikaa oli kaiketi 1980-luku, kun kansalaisopistotoimintaan osallistui lukuisasti paikallisia kotiseutunaisia.
Yksi suuri ongelma oli itse puvun osien ja siihen liittyvien korujen lisäksi pukuun kuuluvat jalkineet. Suutari Antti Niemi tutki haudasta löytyneitä nahanriekaleita ja teki niiden perusteella kaavat. Perustana oli nahanjäänteistä löytynyt vinoneliön muotoinen kuvio. Sen mukaan hän lähti rakentamaan muinaispukuun kuuluvaa pyöreäkärkistä tukevan tuntuista nilkkuria.
Mitä maksaa
Kun nykyään ajattelee tällaisen muinaispuvun hankintaa, ei se ole mikään ihan yksinkertainen asia. Jos kiinnostunut itse osallistuu muinaispukukurssille, kutoo itse kankaan, hankkii lisäosat, valmistaa tai ostaa korut ja hankkii jalkineet, ollaan säällisissä kustannuksissa, kun työn hintaa ei lasketa mukaan. Mutta tuollainen muinaispuku valmiina ostettuna maksaa nykyään noin 6200 euroa.
Kiinnostus perniöläisen naisen muinaispukuun on yllättävän suuri. Puvun rakentaminen eri osasista ja siihen liittyvät erityisosaamiset kytkevät yhteen suuren joukon asiasta kiinnostuneita. Perniön muinaispuku on itsetietoisten perniöläisten naisten symboli; sitä käytetään juhlatilaisuuksissa, sitä voidaan vuokrata tai lainata ihmisille, jotka haluavat esittää kansallispukua identiteettiään ilmaisemassa.
Markkinointia
Muinaispuvun rinnalle syntyi myös Perniön muinaispukunukke, Yliskylän emäntänukke, jolle sitten joku on myös keksinyt jonkin näköisen miehen mukaansa. Miehen puku ei välttämättä liity mihinkään arkeologisiin tai muihin löytöihin vaan lienee mielikuvituspuku. Tätä perniöläisnukkea on sitten markkinoitu ja viety eteenpäin.
Perniön muinaispuku on ollut myös esillä esimerkiksi suomalaisessa postimerkkikokoelmassa. Posti ja lennätinhallitus julkaisi vuonna 1972 merkin, jossa Perniön naisten muinaispuku on mukana samoin kuin Tenholan kansallispuku, Vöyrin miehen puku ja saamenpuku Inarista sekä Nastolan tytön puku.
Perniön naisten muinaispuvuista on myös tehty postikortteja, joita on sitten levitetty sinne sun tänne.
Taiteessa
Aloitin tämä juttuni Carl Otto Danielssonin maalauksesta, joka on kirjan kannessa. Se on ensimmäinen taideteos, joka on tehty naisesta perniöläisessä muinaispuvussa. Sittemmin näitä taideteoksia löytyy sekä muiden taiteilijoiden maalauksissa että muun muassa tekstiilitöissä, ja aika moni nainen on saanut ikuistettua muotokuvansa perniöläisessä muinaispuvussa. Muinaispuku on siis osa perniöläistä naisidentiteettiä ja ehkä pitäjän tunnetuin ilmiö.
Lopuksi
Mielenkiintoista on se, että tässä kirjassa on huomattava määrä kuvia Perniön muinaispuvussa esiintyvistä naisista, ja mielestäni vain kolmesta kuvasta löytyy otos siitä, millainen puku on takaa nähtynä. Eikä sieltä taustalta oikeastaan löydykään muuta kuin pitkä valkoinen viitta, jonka alta näkyy useimmiten tiilenpunainen hameenhelma.
Kirjan loppuosa kertoo yksittäisistä tarinoista ja henkilöistä, jotka liittyvät muinaispuvun olemukseen ja sen kantamiseen. Esillä on myös laaja kokoelma lehdistömateriaalia, jossa tätä muinaispuvun tarinaa esitellään.
Viimeiset sivut ovat meikäläiselle setämiehelle täysin outoja, mutta käsityötaitoisille naisille – ja miksei miehillekin – sieltä löytyy ohjeita ja oppaita siitä, miten tällainen muinaispuku kootaan. Ja miten siihen liittyviä koruja saadaan rakennettua. Minusta tämä osa on asiantuntijoille erinomaisen tärkeä, mutta meikäläiselle lähinnä korkeampaa matematiikkaa.
Kirja on erittäin kaunis. Sen ulkoasun on suunnitellut ja taiton toteuttanut pieteetillä kauniilla silmällä Johanna Marttila, jolle osoitan tässä kirjoittajien lisäksi myös erityiskiitoksen. On selvää, että kun tällainen teos on useamman artikkelin kirjoittajan kokoelma, ja kuin varsinaista toimittajaa ei ainakaan bibliografisesta tiedostosta löydy, jonkin verran toistoa tekstissä esiintyy, mutta se ei kuitenkaan millään tavalla häiritse lukemista.
Lassi Saressalo
Saatavuus / tiedustelut: