Pohjois-Suomen saamelaisten talvikylät

Väätti, Ilkka: Pohjois-Suomen saamelaisten talvikylät. Väyläkirjat. Rovaniemi 2025. 243 s.

Ilkka Väätti on pitkän linjan kuvataiteilija. Hän valmistui taidemaalariksi Lahden taidekoulusta vuonna 1979. Myöhemmin hän opiskeli mm. Unkarin kuvataidekorkeakoulussa, Lahden taideinstituutissa ja Kuvataideakatemiassa. Hän väitteli elokuussa 2012 taiteen tohtoriksi Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.

Väitöskirja MUNDUS – Matka maailman keskipisteeseen (2012) on yhdistelmä antiikin ja keskiajan kulttuurihistoriaa ja dokumentaatiota kuvataiteilijan työstä. Väätti on opiskellut historian aineopintoja Tampereen yliopistossa ja useita vuosia kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa. Hän on myös innokas sukututkija ja on osallistunut moniin pohjoisiin kyläkirjoihin ja niiden sukututkimusosioihin.

Väätille on myönnetty vuonna 2018 suomalaisen sukututkimuksen ansiomitali. Tuoreita suuria tietokirjoja häneltä ovat Rovaniemen asutushistoria vuodelta 2021 ja Muurolan puustellin Hoikka-suku vuodelta 2024. Näiden kirjojen jälkeen Väätti innostui selvittämään saamelaisten talvikyläperinnettä.

Siida

Väätti lähtee kirjassaan liikkeelle selvittämällä siidajärjestelmän periaatteet. Siidajärjestelmähän perustuu suku- ja perheyhteisöjen nautinta-alueiden kokonaisuuteen. Sen rajat ovat ikiaikaisia ja hyvin tarkkoja, vaikkakaan eivät karttaan piirrettyjä, vaan muistitietoon ja tapaoikeuteen perustuvia.

Siida-alueen sisällä kullakin perhekunnalla oli mahdollisuus ja oikeus kulkea vuosikierron mukaan omalla nautinta-alueellaan kalastamassa, metsästämässä ja keräämässä luonnonantimia. Nämäkin nautinta-alueet ovat periytyneet muistitiedossa sukupolvelta toiselle.

Talvikylät

Siidojen sisällä sijaitsivat Lapin talvikylät, joihin talvikaudeksi kokoonnuttiin. Yksi talvikylän keskeisin funktio oli sosiaalisen elämän rakentaminen, sukuyhteisöjen tapaaminen, nuorten kohtaaminen ja avioliittojen solmiminen sekä nautinta-alueista sopiminen.

Väätti on sijoittanut nämä siidat peruskartalle ja siidojen sisälle hän on sitten rakentanut talvikyläjärjestelmän merkitsemällä karttaan kunkin siidan sisältämät talvikylät. Nämä selkeät ja informatiiviset kartat ovat yksi teoksen hedelmistä. Karttoihin on merkitty talvikylän alue, niiden markkinapaikat, sieltä mahdollisesti löydetyt muinaismuistot, mahdolliset pyhät paikat, arkeologiset löydöt.

On huomattava, että Väätti on karttoihin merkinnyt myös, että muinaisen talvikylän alueella ei saa tehdä omatoimisia kaivauksia: arkeologiset kohteet ovat siis rauhoitettuja.

Väätti on rakentanut teoksensa alueellisesti niin, että hän käsittelee kokonaisuuksina Kuusamon, Kuolajärven, Suur-Sodankylän, Kittilän, Inarin, Enontekiön ja Utsjoen talvikylät sekä lopuksi Koltanmaan talvikylät. Viimeisin toimiva siidan talvikylä oli Petsamon alueen kolttien Suenjel (Suonikylä), jonka historia loppui toisen maailmansodan rajansiirtoihin.

Hän käyttää myös neutraalisti eri saamelaisryhmien käsitteitä. Hän puhuu porosaamelaisista, jokisaamelaisista lähinnä Tenojoki- ja Utsjokivarressa, järvisaamelaisista, jolla hän tarkoittaa inarinsaamelaisia, kolttasaamelaisista sekä metsäsaamelaisista tai metsälappalaisista.

Väätti ei kuitenkaan lähde keskustelemaan nykypäivän kuumasta perunasta, eli siitä kuka on saamelainen tai kuka ei ole saamelainen, vaan hän käyttää tätä elinkeinorakenteisiin ja nautinta-alueisiin liittyvää jakoa täysin objektiivisesti. Todettakoon, että metsälappalais-käsite ei ole etninen vaan sillä tarkoitetaan erätaloudesta toimeentulonsa saavaa yhteisöä.

Suvut

Talvikyläjärjestelmän rinnalle Väätti on rakentanut kunkin siidan sukulaisuuksia tarkastelemalla niissä esiintyvien sukunimien esiintymistä, ja tällä tavalla hän on saanut luotua saamelaisalueen sukulaisuusjärjestelmiä. Hän ei kuitenkaan ole lähtenyt rakentamaan varsinaisia sukututkimuslinjoja, vaan ainoastaan poiminut arkistoista näiden sukujen nimien esiintymisen kullakin alueella.

Pyhät paikat

Tämän lisäksi Väätti on halunnut myös tarkastella saamelaisten pyhiä paikkoja, valvontapaikkoja, jotka liittyvät osittain perinteiseen luonnonuskontoon. Hän on käyttänyt hyväkseen Matti Sarmelan vuonna 1994 julkaisemaa Suomen perinneatlasta, jossa on esitetty saamelaisten pyhät paikat Ruotsissa, Norjassa, Suomessa ja Venäjällä.

Tässä teoksessa tietenkin kyseessä ovat Suomessa olevat seitapaikat ja muut pyhät paikat. Mainittakoon vaikkapa esimerkiksi Tenojoen varressa olevat kolme pyhää Ailigastunturia. Nimi tulee muinaisskandinaavin sanasta*heilagr, pyhä. Näistä eteläisin on Karigasniemellä, keskimmäinen Nuvvuksen kylän yläpuolella ja kolmas Utsjoen kylällä sen itäpuolella.

Näiden karttaan merkittyjen pyhien paikkojen rinnalla on luonnollisesti huomattava määrä perheiden ja sukujen ja yksittäisten ihmisten omia uhripaikkoja, seitoja, joihin on uhrattu kalaa, poronsarvia ja jopa rahaa elinkeino-onnen takaamiseksi.

Lopuksi

Teos on tavallista peruskokoista kirjaa isokokoisempi. Kirjan marginaalit ovat avarat ja niihin on sijoitettu paitsi karttamerkintöjen selvitykset myös kuvia ja muuta informaatiota. Teos sisältää huomattavan määrän paikannimiä, henkilönimiä ja kuvauksia ja taustalla koko ajan on myös historiallinen ajanjuoksu, jossa seurataan Lapin ja saamelaisalueen ja Ruotsin kruunun (ja Venäjän) välistä rajankäyntiä ja valtioiden kiistoja saamelaisalueen verotusoikeudesta. Osassa koillista saamenmaata verottajia kävi jopa kolmesta valtiosta, Ruotsista, Venäjältä ja Tanskasta (Norjasta).

Ruotsi myönsi vuonna 1673 uudisasukkaille oikeuden siirtyä Lapinkylien alueelle ja perustaa talonpoikaistiloja. Näin alkoi perinteiseen nautintaan kytkeytyä suomalainen talonpoikaiskulttuuri, esimerkiksi lehmäkarjan hoito ja myös lampaan pito omaksuttiin pohjoiseen suuntautuvalta suomalaisasutukselta ja pohjoisimmissa osissa Lappia myös Norjan puolelta.

Ilkka Väätti on käyttänyt apunaan laajaa Lapin ja saamelaisuuteen liittyvää kirjallisuutta, ja tarkankin läpikäynnin jälkeen voi todeta, että eipä sieltä juuri mitään keskeistä lähdettä puutu. Lisäksi hänellä on ollut mahdollisuus tutustua arkistomateriaaliin, josta hän on poiminut saamelaissukujen nimet.

Väätti on tehnyt laajoja kenttätyömatkoja eri kohteisiin yhdessä vaimonsa, kuvataiteilija Anna Alapuron kanssa, joka toimi paitsi autonkuljettajana, myös tekstin oikolukijana, stilisoijana ja osittain myös faktantarkastajana. Teos on laaja ja tarkka historiallinen tutkimus, vaikka Väätti kuvaakin itseään ”harrastajalappologiksi”. Voisin kyllä sanoa, että hän on tarkka historioitsija, lähdeviitteet ovat tarkkoja, lähdeluettelo on laaja ja käytännössä lähes täydellinen pohjoisen Lapin tai Lapin alueen tutkimuskirjallisuuden osalta.

Teoksen lopussa on myös henkilöhakemisto, josta löytyy tekstissä esiintyvien henkilöiden nimet ja viittaukset aina asianomaiselle tekstisivulle. Näin ollen saamelaissuvuista kiinnostunut pääsee sieltä suoraan jäljittämään tiedot siihen arkistoaineistoon, josta Väätti on nämä nimet poiminut.

Kaiken kaikkiaan Väätin teos on laaja, perusteellinen ja kahden kuvataiteilijan sekä graafinen suunnittelija Mako Niemelän työn jäljiltä kaunis teos, joka antaa lukijalle ja saamelaiskulttuurista kiinnostuneelle tietoa, jota ennen ei ole tällä tavalla yksiin kansiin koottu.

Lassi Saressalo

Satavuus/tiedustelut:
https://www.vaylakirjat.fi