Maarian kirkko ja Pappila 

Toimituskunta: Latikka, Laura Maria (pj.); Ovaska, Elina (siht.); Issakainen, Tytti; Laaksonen, Jari; Laurén, Mikko ja Pussinen, Pertti: Maarian kirkko ja Pappila. Hengen ja maan viljelyä keskiajalta nykypäivään. Docendo 2025. 265 s.  

Kun ja jos pääsee Turun tuomiokirkon torniin ja katsoo sieltä Aurajokea ylävirtaan, näkee lähimpänä Pyhän Katariinan kirkon (vuoteen 1991 Kaarinan kirkko) joen länsirannalla. Se on noussut paikalleen 1440 ja 1450-luvulla.  

Katse siirtyy kohti Aurajoen ja Vähäjoen yhtymäkohtaa Koroisten niemelle, jossa puolestaan sijaitsee 1230-luvulla rakennetun Suomen ensimmäisen tuomiokirkon olosija muistoristeineen. Muutama sata metriä Vähäjokea ylävirtaan näkyy Maarian kirkko, entisen Räntämäen seurakunnan kirkko. Kun katseen kääntää Aurajoen suistoon näkyy Turun linna, jota alettiin rakentaa jo 1260-luvulla. Siinäpä suomalaista kirkko- ja kulttuurihistoriaa kylliksi. 

Kristinuskon ensi askeleet 

Teos jakaantuu viiteen pääosaan, joista ensimmäisen on kirjoittanut arkeologi Ilari Aalto. Hän kuvaa seurakunnan syntyä Räntämäen kylään eli nykyisen kirkon alueelle. Aalto kuvaa perusteellisesti kristinuskon tuloa Suomeen, vanhojen palvontapaikkojen muuttumista kirkollisiksi pyhätöiksi, hautausmaakulttuurin muuttumista polttohautauksesta ruumishautaukseen.  

Hän havainnollistaa lukijalle arkeologien työtä näiden ajoittaessa löytöjään eri aikakausiin. Nykyisen Maarian kirkon paikalla oli aiemmin ilmeisesti jo 1200 luvulla rakennettu puukirkko. Siitä todistavat hautalöydöt nykyisen kirkkomaan ulkopuolella ja vuonna 1290 kuolleen Ingigerdin muistoksi kaiverrettu Suomen vanhin hautamuistomerkki, jota nykyisin säilytetään Maarian kirkon sakastissa.  

Nykyinen kivikirkko nousi vaiheittain 1440-luvulta lähtien. Kirkkoon ikään kuin siiveksi rakennettu kellotapuli on 1500-luvun peruja. Komea päätyfasadi lienee tätäkin nuorempi. Kirkko on tyyliltään pikemminkin Itä-Uudenmaan vanhojen kirkkojen mukainen kuin länsisuomalainen. Oletus onkin, että Uudenmaan kirkot rakentaneet työkunnat – ehkäpä Baltiasta kotoisin – ovat olleet myös Maarin kirkon rakentajia. 

Kirkkoherroja ja palkannauttijoita 

Toinen pääluku, jossa kirjoittajina ovat muun muassa Tuomas Heikkilä, Tytti Issakainen ja Anu Lahtinen kertoo kirkkoherroista eli uskonnollisista johtajista aina keskiajalta nykypäivään asti. Mielenkiintoista on se, että sekä katolisena aikana että aina vuoteen 1887 asti Maarian kirkkoherrat eivät suinkaan olleet päätoimisia uskonnollisia johtajia ja opettajia vaan lähinnä Turun Akatemian jäseniä, professoreja tai muita kruunun virkamiehiä, joille seurakunta oli niin sanottu palkkapitäjä eli prebenda.  

He saivat normaalin palkkansa lisäksi tuloja myös seurakuntansa verotuloista. Varsinaisen pappistyön tekivät apupapit ja sijaispapit. Kirkkoherra kyllä saattoi käydä harvakseltaan saarnaamassa seurakunnassaan, mutta päätyö oli muualla. Maarian seurakunnan kirkkoherroina on toiminut monta Suomen kirkkohistorian merkkihenkilöä Mikael Agricolasta ja Jacobus Petri (Finnosta) Pehr Kalmiin ja Jacob Tengströmiin. Suuri osa näistä kirkkoherroista toimi siis muualla kuin aktiivisina kirkonpalvelijoina, heitä kiinnostivat enemmän seurakunnan palkkatulot kuin seurakuntalaisten sielunhoito.  

Agricolan työt tunnetaan kyllä, Jacobus Petri loi ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan ja rukouskirjan, näin saatiin puhdistetun uskon tekstejä pian suomeksi. Pehr Kalm tunnetaan hyvin luonnontieteilijänä, hän perusti Maarin pappilan pihalle yhden koepuutarhoistaan, jonka kasvijälkeläisiä vieläkin sieltä löytyy.  

Jacob Tengström puolestaan vaikutti suuresti siihen, että Suomi jouduttuaan Venäjän vallan alle sai säilyttää Ruotsin ajan lainsäädännön, luterilaisen uskon ja oman virka- ja opetuskielen. Nämä nimet vain esimerkkeinä siitä, miten suomalaiset kirkolliset vaikuttajat olivat monen muun vaikuttajan lailla kytköksissä Maarian kirkkoon. 

Tytti Issakainen tarkastelee pappilakulttuuria lähinnä 1800-luvun lopulta 1980-luvulle ja Anu Lahtinen pappilan naisia, jotka pitkälti miestensä töiden takia joutuivat huolehtimaan kotiensa taloudesta, mutta olivat myös vaikuttamassa mm. kulttuurityön eri saroilla.  

Taidetta Maarian kirkossa 

Kolmas pääluku käsittelee Maarian kirkon taidetta. Kirkko on rikkaasti koristeltu keskiajalta lähtöisin olevilla kalkkimaalauksilla, jotka vievät Janika Ahonkin ajatukset ei suinkaan muualle Länsi-Suomeen vaan juuri Itä-Uudellemaalle ja sinne rakennettuihin kirkkoihin ja niiden niin sanottuihin työmaalauksiin.  

Näiden aiheena on sekä kirkollisia että myös maallisia aiheita. Saila Leskinen tarkastelee kirkollista esineistöä ja Katri Vuola keskittyy Maarian kirkon krusifiksien historiaan. Osa niistä on keskiaikaisia, osa on uudempaa perua. Mielenkiintoista on, että vuonna 1871 Suomen Muinaismuistoyhdistys teki tutkimusretken Maarian kirkkoon ja sen tutkimusraportista löytyy paljon sellaista, joka katosi kirkon palossa vuonna 1876.  

Etenkin piirrokset palossa hävinneistä keskiaikaisista puisista pyhimysveistoksista ovat arvokkaita dokumentteja, tietää Leena Elina Valkeapää kertoa. Ville Urponen esittelee kirkon urkuja ja Elina Räsänen tarjoaa esimerkkejä kirkon taiteesta, erityisesti sen monimuotoisesta ja hienosta ja alttarikaapista, joka lienee 1400-luvun puolivälin lyypekkiläistä tekoa.  

Mielenkiintoinen on kuvaus nykyään Sinebrychoffin taidemuseossa oleva Neitsyt Maria ja huntuun kietoutunut lapsi -teoksesta, joka on ollut Maarian kirkon kuorissa ainakin jo vuonna 1648. Myös kadonneet/palaneet veistokset Neitsyt Mariasta kuten myös alttarikaapin pääaihe todistavat Maarian seurakunnan syvästä kunnioituksesta Neitsyt Mariaa kohtaan. 

Pappila 

Neljäs pääluku siirtää lukijan pappilan rakennuksiin. Itse pappila on kaiketi ensimmäinen tiilinen julkinen rakennus Suomessa, toteaa Sirkku Pihlman. Terttu Lempiäinen palaa Pietari Kalmiin ja pappilan puutarhaan ja sen nykyolemukseen. Annikka Haavio-Tapaninen kertoo Jaakko Haavion ajasta Maarian pappilassa ja Saara Huovinen tuo lukijansa pappilaelämään Eero Parvion ajalta 1970-luvulla. 

Menneiden muistot 

Viides pääluku on Jouni Elomaan käsialaa. Tämä turkulainen monitieteilijä ja ammattiopaskin tarkastelee Maarian seurakunnan hautausmaan hautamuistomerkkejä ja löytää sieltä monen kuuluisan suomalaisen vaikuttajan haudat niitä tässä sen tarkemmin erittelemättä. Monta merkkimiestä ja -naistakin on viimeisen leposijansa siunattuun maahan saanut tavallisen kansan joukkoon. 

Lopuksi 

Teoksen lopussa on kaikkien kirjoittajien esittelyt sekä laaja lähde- ja kirjallisuusluettelo. Kaiken kaikkiaan tämä teos on kaunis, perusteellinen ja monimuotoinen kertomus Maarian kirkkoon liittyvästä traditiosta. Sen taitosta on vastannut Minna Hautakangas, jota on kiittäminen teoksen kauneudesta. Tekstit ovat luettavia, tarkkoja ja tieteellisesti perusteltuja. Harkitun tyylikkäästä kuvatoimituksesta ovat vastanneet Elina Ovaska ja Jari Laaksonen. 

Teokseen on liitetty erillinen irtosivu. Se kertoo arkeologisista löydöistä, joita tehtiin Maarian kirkossa silloin, kun kirja oli jo painossa. Kirkon lattian peruskorjauksen yhteydessä paljastui suuri määrä arkkuja. Yleisesti on luultu, että vainajat oli siirretty pois jo 1800-luvulla, niin kun useimmissa suomalaisissa kirkoissa on tapahtunut.  

Nyt ilmeni, että siellä on hautoja ehkä jo 1400-luvulta ja mahdollisesti jopa nykyistä kirkkoa edeltävän puukirkon ajalta. Arkuista on löytynyt mm. lasten muumioita, hautavaatteita, koristeita, kolikoita, ja koruja. Haudat ovat anonyymeja eikä haudattujen nimiä siis ole tiedossa. Arkkuja kohdeltiin pieteetillä ja vainajat haudattiin uudelleen Maarian kirkon kirkkomaalle. Ehkä kirjan seuraavassa painoksessa näistä löydöksestä saamme lukea lisää. 

Lassi Saressalo 

Saatavuus/ tiedustelut:

Suomalainen kirjakauppa
www.suomalainen.com