DaisyLadies ry

Naisenergiaa maailmalta

Lahtinen, Rauno: DaisyLadies ry. 25 vuotta maahanmuuttajanaisten tukena. DaisyLadies 2025.

Alussa ei oikeastaan ollut mitään. Olipahan vain toimelias nainen, Hülya Kytö sekä vaatimaton koppero Turkuun syntyvän Vanhan Suurtorin Kulttuurikeskuksen tiloissa, poliisien entisten autotallien yläkerrassa ja oikea ajatus oikeaan aikaan.

Rauno Lahtinen, uuttera kirjoittaja ja kotiseutukirjallisuuden vakionimi, Tietokirjailijapalkinnon saaja, oli tutustunut Hülyaan – suomalaisittain Hissuun – 1990-luvun alkupuolella, jolloin Turussa alettiin huomata maahanmuuttajien saapuminen.

Lahtinen työskenteli aikansa Turun Kulttuurikeskukseen Vanhalle Suurtorille perustetussa Kansainvälisessä kohtauspaikassa, ensimmäisessä koko maassa. Samalla hän luonnollisesti tutustui hiljalleen siihen alkavaan työhön, joka nyttemmin tunnetaan maahanmuuttajien kotoutustoimintana.

Ihminen kaiken takana

Lahtisen kirjaa voidaan lukea monitasoisena kuvauksena siitä, miten yhden ihmisen pyyteettömällä työllä saadaan paljon aikaan. Hülya Kytö, turkkilainen muutaman elämänvaiheen jälkeen Suomeen asettunut ja perheen perustanut tahtonainen, on kertomuksen päähenkilö. Hänen tietään suomalaiseksi naisvaikuttajaksi kuvataan rehellisesti – ongelmiakaan unohtamatta – ja tarjotaan kuva ihmisestä, naisesta, jonka elämäntehtäväksi tuli toisten auttaminen – nimenomaan maahanmuuttajanaisten kanssa työskenteleminen, lukemattomien kokeilujen kautta linjaansa hakeva, pelotteitakaan kaihtamaton sopeutuja.

Hän on hyvä malli niille, jotka ovat monestakin syystä saapuneet sananmukaisesti kylmään Suomeen, jossa ei kulttuurista monimuotoisuutta juurikaan ymmärretty. Kyse on tahtonaisesta, joka välillä tuntui uupuvan kutsumustyönsä taakan alle, mutta jaksoi kuitenkin nousta uudelleen pää pystyssä vaikuttajaksi ja hyvän edistäjäksi joskus niin pahassa maailmassa.

Maahanmuuton ongelma

Toinen taso Lahtisen kirjassa on oivallisen analyyttinen kuva siitä, miten suomalainen yhteiskunta pyrki tekemään kaikkensa saadakseen vieraat elementit pois häiritsemästä ”puhtaasti suomalaista” yhteiskuntarauhaa. Lahtinen muistaa mainita entisen ulkomaalaistoimiston esinaisen, joka teki kaikkensa estääkseen maahanmuuton.

Oliko tämä Eila-täti aikaansa edellä nähdessään maahanmuutossa ongelmia, jotka vasta nyt ovat tulleet esiin vaikkapa läntisen naapurimme antaman mallin mukaisesti? Vai oliko hän ahdasmielinen vain ollakseen ahdasmielinen – joka tapauksessa hänet tarinan mukaan äänestettiin eläkkeelle jäämisen jälkeen suosituimmaksi suomalaiseksi.

Lahtinen seuraa yhteiskunnan reaktioita suomalaisen kulttuurin kohdatessa muutaman sata chileläistä poliittista pakolaista tai Saigonin pikkuporvaristosta Vietnamin poliittisia oloja pakoon lähteneitä venepakolaisiksi nimettyjä turvapaikan hakijoita, joita jaettiin kiintiöinä eri maihin, kuin aikoinaan huutolaislapsia. Koska näitä uutteria saigonilaisia oli riittävän vähän, suomalainen yhteiskunta ”suvaitsi” heidän erilaisuuttaan, ja he saivat jonkinlaisen kulttuurisen lemmikin statuksen Suomessa.

Lahtinen kuvaa suomalaisen yhteiskunnan vastaanotto- ja sietokykyä erilaisuuksia kohdattaessa, ihmettelee, miten reagoitiin todellisen turvapaikkamaahanmuuton alettua 1990-luvulla, ennen kuin tajuttiin, että maailma ei ole samanlainen kuin se monokulttuurisessa Suomessa oli totuttu näkemään. Että kulttuurisesti erilaiset maahantulijat eivät muuttuneetkaan samanlaisiksi suomalaisiksi kuin sukupolvia täällä asuneet.

Myös yhteiskunnan vastaanottokyvyssä oli ongelmia – maahantulijoista pidettiin hyvää huolta, heidät opetettiin kädestä pitäen odottamaan palveluja suomalaiselta yhteiskunnalta. Tämä on ollut todellinen virhe maahanmuuttopolitiikassa, ja se on herättänyt luonnollisesti yhteiskunnallista kritiikkiä samoja palveluita tarvitsevien, mutta niitä ilman jääneiden suomalaisten mielissä.

DaisyLadies

Kolmas taso Lahtisen teoksessa kertoo konkreettisesta työstä maahanmuuttajanaisten keskuudessa. Kansainvälisestä kohtauspaikasta, jota Hissu väsymättä veti, muotoutui hiljalleen organisaatio nimeltään DaisyLadies (päivänkakkaranaiset), ja lopulta myös turkulainen poliittinen johto alkoi ymmärtää tällaisen juuri maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan työn tarpeellisuuden.

Organisaatio pyrki ja pyrkii tavoittamaan myös ne naiset, joilla ei juuri ole liikkumavaraa patriarkaalisten yhteisöjen kotikulttuureissa. Naisiin kohdistuva alistaminen jatkuu, ja vain yhteisellä pyrkimyksellä voidaan mieskulttuuristen pienyhteisöjen naisiinsa kohdistama sorto saada lievenemään.

Tämä työ on osa DaisyLadies-järjestön perustyötä samalla, kun se tarjoaa naisille yhteisöllisyyttä ja suomalaista tekemisen mallia. Kyse on osittain selvästi erikulttuurisen maailman ilmiöiden tuomista– vaikkapa keittiön kautta – suomalaiseen yhteiskuntaan. Samalla se on ns. kolmansien kulttuurien luomista tarjoamalla uuteen maailmaan hakeutuvien naisten maailmaan myös suomalaisen tasa-arvoisen yhteiskunnan perusajatukset.

Työ ei ole helppoa – suomalaisen sosiaalipoliittisen yhteiskunnan rakenteissa on se valuvika, että se perustuu sinänsä hyviin, mutta valitettavan lyhytaikaisesti rahoitettaviin yhteiskuntapoliittisiin hankkeisiin. Näinpä DaisyLadies-organisaatio on joutunut selvitäkseen luomaan oikean DaidyLadies-toimintaverkoston – yhdistysperheen – jotta toiminnallisille uudennosideoille saataisiin kantavuutta. Verkoston ylläpito jo sellaisenaan on ollut kovin rasittavaa ja ideointi- ja toteutusresursseja hajottavaa.

Kuitenkin voidaan Lahtisen havaintojen ja Hissun kokemusten sekä hänen Daisysisariensa työn perusteella todeta, että toiminta on ollut menestyksellistä. Erilaisia tunnustuksia ja palkintoja on saatu, Turun kaupunki takaa avustuksellaan toimitilojen käytön jatkuvuuden (toivottavasti tulevaisuudessakin) ja suuryhteiskunnan tulisi tajuta DaisyLadies-mallisen työn merkitys yhteiskuntakokonaisuudelle. Kirjan kuvituksessa tuodaan esiin yhteisen tavoitteen tarpeellisuus, tekemisen myönteisyys ja tekijöiden pyyteetön osallisuus yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Hissun työ on kestänyt pitempään kuin DaisyLadies-toiminnan 25 vuotta. Toivottavasti yhteiskunta tajuaa, että kotoutus ja kulttuurinen monimuotoisuustyö ei voi olla vain yhden ihmisen harteilla. Kevennettäköön noiden harteiden lastia yhteiskunnan tarjoamilla uudistuvilla mahdollisuuksilla.

Kiitos Hissu! Kiitos Rauno!

Lassi Saressalo