Ullavan tyylillä

Aineettoman kulttuuriperinnön ylistys

Järvelä, Mauno; Rauhala, Pekka; Siirilä, Pentti; Järvi, Outi: Ullavan tyylillä. Ullavan kansanmusiikin historiaa ja nuottikirja. Ullavan Kotiseutuyhdistys 2023. 160 s.

Aluksi kirjan koko herätti ajatuksen ”pohjalaisesta näyttämisestä”. A4-kokoinen laatupaperille painettu teos on todella painavaa asiaa. Mutta kirjaan tutustumisen jälkeen sen sivukoko selvisi. Koska teoksen keskeinen osa ovat pelimannisäveltäjien teosten nuotinnokset, on luontevaa, että ne ovat myös helposti luettavissa. Ja kyllähän kirjan tekijöille ja sen subjekteilla on myös jotain mitä näyttää!

Taustatekstit

Ullava, nykyisin Kokkolan kaupunginosa, on kulttuurisesti osa Perhonjokilaaksoa. Perhonjoki taas lähtee Suomenselältä ja 150 kilometrin pituisena kokoaa yhteen keskipohjalaisia pitäjiä. Ullava on myös osa musiikkiperinnealuetta, joka yleisimmin tunnetaan kaustislaisena musiikkikulttuurina. Kun ”Kaustislainen viulunsoitto ja siihen liittyvät käytänteet ja ilmaukset” liitettiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon, oli hakemuksessa huomioitu, että kyseinen kulttuurimuoto ei rajoittunut vain Kaustisen kunnan alueelle vaan laajemminkin Perhonjokilaaksoon.

Kirjan tekijät tarjoavat alkupaloina katsauksen Ullavan soitto-, tanssi-, laulu- ja hääperinteeseen. Entisaikaan, ennen varsinaisen paritanssikulttuurin yleistymistä, nuoriso kokoontui tanssimaan piirileikkejä ja erilaisia rinkitansseja useimmiten hyvä- ja kuuluvaäänisen laulajan tahdittamana. Sittemmin näihin karkeloihin liittyivät myös kansanpelimannit.

Purppuri on monivuoroinen ja näyttävä tanssisikermä. Se on kooste useammasta tanssista, jotka aikojen myötä ovat muodostaneet yhden kokonaisuuden. Purppuri tanssimuotona ja juhlailmiönä on länsisuomalainen ja pohjalainen kulttuuri-ilmiö. Purppuri oli suosittu tanssi häissä 1800-luvun lopulta aina 1900-luvun alkuun. Tanssikokonaisuus alkoi alkumarssilla ja sitä seurasi jopa toistakymmentä vuoroa – siis eri tanssimuotoa. Purppurihäät on tunnettu suurten pitojen nimitys, joihin kutsuttiin tai tuli kutsumatta kymmeniä häävieraita. Purppurihäiden tanssiosuus alkoi parinvalinnalla. ”Parien huuto” oli tapahtuma, jolloin muodostui tanssijoiden jono, jonka alkuun valittiin osaavimmat tanssijat. Purppurihäätraditio hiljeni 1930-luvulle tultaessa, mutta sen musiikillinen osuus on säilynyt. Purppurihäiden rinnalle ja sijaan tulivat ns. polskahäät, joiden aikana kerättiin vihkiparille rahaa uutta elämänvaihetta varten. Viime sotien aikana maassa oli tanssikielto, mutta nuoriso kokoontui kuitenkin salaa yhteen riihille ja puimaladoille ja tanssikulttuurisesti palattiin rinkitanssin piirileikkitradition pariin. Sodan jälkeen tanssikulttuuri muuttui, rakennettiin tanssilavat ja pelimannimuusikot vaihtuivat tanssiorkestereiksi. Johdantoartikkelina tarjotaan myös katsaus Ullavan seurantalojen historiaan, Nehän olivat eri yhdistysten omia juhlataloja, joiden kukoistusaika oli viime vuosisadan alkupuolelta tuonne 1960-luvulle asti. Ullavalla pystyyn on jäänyt vain yksi seurantalo.

Mielenkiintoinen Ullavan perinne olivat myös Vaarainmarkkinat, joiden perinne ulottuu aikojen taakse. Ne olivat nuorison tapaamisjuhlia kesäaikaan, jolloin vadelmat, vaaraimet, kypsyivät. Vaarainmarkkinat hiipuivat hiljalleen ja ovat korvautuneet kyläjuhlilla tahi pitäjänjuhlilla, kuten Ullava-viikolla.

Ullavan soittajat ja soitinrakentajat

Kirjan tekijäkunta yhdessä kymmenien avustajien kanssa on kartoittanut käytännössä kaikki Ullavan soittajat – niin harrastajat kuin ammattilaisetkin – niin edesmenneet kuin vielä mukana olevat. Lähes sadan soittajan ja soitinrakentajan muotokuvat, lyhyet elämäntarinat sukuhistorioineen ja soittohistorioineenkin ovat mielenkiintoista luettavaa ja voi uskoa, että työtä niiden kokoamisessa on ollut. Pekka Rauhala on toiminut koko hankkeen vetäjänä ja koonnut lähes sadan talkoolaisen avustuksella tiedot Ullavan eri kylien soittajista. Tiedot on koottu haastattelemalla, äänitteitä digitoimalla, arkistoja koluamalla ja valokuvia tunnistamalla. Outi Järven tehtävänä on ollut toimia teoksen tekstitoimittajana. Hän on myös selvittänyt soittajien kuten myös joissakin nuotinnoksissa esiintyvien tekstien laatijoiden sukujuuret ja hakenut tiedot myös Amerikkaan muuttaneista. Pentti Siirilän urakkana on ollut soitinrakentajien tietojen kokoaminen.

Nuottikirja

Mauno Järvelä, mestaripelimanni, Sibelius Akatemian kunniatohtori, on nuotintanut kaikkiaan 125 kappaletta sekä lisäksi 23 ullavalaisten säveltäjien tai sanoittajien lauluja ja sävelmiä tai Ullavaan liittyviä muita lauluja kuten vaikkapa nuotinnos 124, joka on arkkiveisu Titanicin uppoamisesta. Onnettomuushan koski montaa Keski-Pohjanmaalta lähtenyttä.

Jokaiseen nuotinnokseen liittyy tiivis selitysosa, jossa Järvelä luonnehtii kutakin kappaletta ja sen soittotapaa. ”Aatu Vähälä soittaa ensimmäisen tahdin kuudestoistaosanuotit kolmimuunteisina ja sama koske myös synkooppikaarin merkittyjä tahteja 11 ja 12. Ilman kaaria olevien kahdeksasosanuottien soittotapa vaihtelee, ja niissä on oleellista maltillinen tanssitavuutta tukeva painotus (nuotinnos 54 Alitalon Manta).” Kun samasta kappaleesta esiintyy eri variaatioita eri soittajilla, on Järvelä niitäkin kommentoinut. Vaikka itselläni olikin koulussa musiikinteoriassa kymppi ja pystyn jokseenkin lukeman nuotteja, eivät kaikki tekstikommenttien salat välttämättä minulle avaudu. Eikä niitä minulle olekaan tarkoitettu. Vaan niille, joilla viulu, hanuri tai muu instrumentti pysyy kädessä ja joilla on mielenkiintoa tätä musiikinlajia kohtaan.

Teksteissä esiintyy paikallisten merkkihenkilöiden lisäksi myös toistuvasti professori Erkki Ala-Könnin nimi. Hän olikin aikoinaan uuttera kansansävelmien ja niiden kontekstien kerääjä ja perusti Tampereelle kansanperinteen, erityisesti kansanmusiikin laitoksen. Hänen luomaansa arkistoa on käytetty runsaasti hyödyksi kuten myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmia.

Lopuksi

Ullavan tyylillä on teos, joka on koottu pääosin talkootyönä, mutta tekijäryhmälle toki suurin kiitos teoksen aikaansaamisesta kuuluu. Ulkoasusta vastannut Jouni Korkiasaari on onnistunut. Jälki on selkeää ja erityisesti nuotinnosten luettavuus hyvä, mikä onkin tarpeen, kun halutaan perinnemusiikin käytön jatkuvan ja ullavalaisen musiikkiperinteen edelleen elävän. Todettakoon, että Kansanmusiikki-instituutti on julkaissut kirjan ilmestymisen aikoihin CD-levyn (KICD147), jossa on runsaasti ullavalaisia äänitysteknisesti onnistuneita kappaleita. Näin nuottikirja saa mukaansa oikeat värit ja sävytykset.

Kirjan mielenkiintoisten valokuvien osalta olisin kuitenkin mielelläni nähnyt kuvadokumentoinnin periaatteita noudatettavan.

Kun työlle asetetaan korkea tavoite ja kun tavoitteeseen päästään näinkin näyttävästi, voidaan sanoa, että Ullava on taas kerran nostettu maailmankartalle.

Lassi Saressalo