Hämeenlinna urheilu- ja olympiakaupunkina 1900-luvun alussa

Urheilua Hämeenlinnassa

Vilkuna, Anna-Maria (toim.): Kaupunki kuvissa IV. Hämeenlinna urheilu- ja olympiakaupunkina 1900-luvun alussa. Hämeenlinna-Seura 2023. 159 s.

Hämeenlinna-Seura jatkaa kaupunkikuvakirjojensa sarjaa esittelemällä kaksi merkittävää kohdetta. Pääkohteena on Hämeenlinna urheilu- ja liikuntakaupunkina viime vuosisadan alkupuolella ja toisena kerronnan tai itse asiassa katselemisen kohteena on hämeenlinnalaisen kirjakauppias ja valokuvaaja Enok Rytkösen (1874–1960) valokuvat. Seuran aikaisemmat kolme kuvajulkaisua kertovat kaupungista ja sen elämästä 1800-luvun lopulta 1980-luvulle. Nyt eletään aikakautta vuosisadan vaihteesta 1930-luvun lopulle ja pistäydytään lopuksi myös vuoteen 1952, jolloin Hämeenlinna sai järjestääkseen Helsingin olympialaisten nykyaikaisen viisiottelun kilpailun. Tästä muistona kaupunkilaisten käytössä on uudelleen kunnostettu 50-metrin kahdeksanratainen uimastadion.

Anna-Maria Vilkuna kertoo alkutekstissään Enok Rytkösen olleen paljekameroineen paikalla aina, kun Hämeenlinnassa jotain tapahtui. Hänen kuvakokoelmansa on tallennettu Hämeenlinnan kaupunginmuseoon. Kuvien tai negatiivien kokonaismäärää ole vielä ehditty selvittää. Kun urheilukuviakin on jo digitalisoitu arkistoon runsaat 8000 otosta, kuvien kokonaismäärä on valtava. Hämeenlinnalaisille ja miksei muillekin tämä Rytkösen elämäntyö on merkittävä kulttuurihistoriallinen aarre. Rytkönen itse oli aktiivinen osallistuja kaupungin yhdistyselämässä ja hän oli ideoimassa monia tapahtumia, joista hän sitten kertoi riimittelemissään runoissa. Hän oli myös aktiivi liikkuja ja uimari ja erityisesti avantouinti oli hänelle mieleen.

Urheilu yhdisti ja jakoi

Kuten muuallakin maassa, yhdistyselämä alkoi Hämeenlinnassa järjestäytyä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Maahan syntyi nuorisoseuroja, vapaapalokuntia ja raittiusseuroja, Marttoja, maamiesseuroja ja sittemmin myös työväenyhdistyksiä. Tällöin myös perustettiin urheiluseuroja, ensin yleisseuroja ja sittemmin myös eri lajeihin erikoistuneita seuroja.

Vuosisadan alussa urheiluliike jakautui poliittisesti kahtia. Kun aiemmin suomalaiset urheilijat esiintyivät yhtenäisenä joukkona, esimerkiksi Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 omana joukkueenaan erossa Venäjän joukkueesta, politisoitunut urheiluliike jakoi seurat, ja sitä myöten myös urheilijat, kahteen leiriin. Työväen urheiluseurat muodostivat Suomen Työväen Urheiluliiton (TUL) ja oikeistolaiset urheiluseurat Suomen Voimistelu ja Urheiluliiton (SVUL). Vapaussodan jälkeen Suomea kansainvälisissä urheilukilpailuissa, esimerkiksi olympialaisissa, edusti SVUL eikä TUL:n alaisten seurojen urheilijoita hyväksytty edustusjoukkueisiin. TUL:n urheilijat puolestaan osallistuivat kansainvälisiin työläisolympialaisiin. Tämä kahtiajako jatkui aina vuoteen 1993, jolloin perustettiin Suomen liikunta ja urheilu -niminen kattojärjestö (SLU) ja entiset keskusjärjestöt menettivät määräävän asemansa. Hämeenlinnassa porvarillista liikunta- ja urheilukulttuuria ylläpiti Hämeenlinnan Tarmo ja työväen liikkujia yhdisti Hämeenlinnan Kisa.

Hämeenlinnalaiset liikkuvat ja urheilevat

Teos esittelee yleis- ja erikoisseuroja ja niiden edustamia urheilu- ja liikuntalajeja Rytkösen ainutlaatuisten valokuvien ja tiiviiden tekstiesittelyjen kautta. Yleisurheilijoiden harrastus- ja kilpailuolosuhteita voi nykyisiin urheilustadioneihin tottunut vain ihmetellä. Urheilukentät raivattiin pelloille tai muille tasaisille paikoille, juoksuradat päällystettiin tiilimurskalla ja hyppypaikkojen pehmusteena oli hiekkakasa. Mutta tuloksia syntyi, ja hämeenlinnalaisetkin saattoivat nähdä kentällään jopa itsensä Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen.

Tahko Pihkala kehitti suomalaisesta pitkäpallosta amerikkalaisen baseball-pelin pohjalta nykyisen pesäpallon, joka oli erityisesti suojeluskunta- ja varuskuntapaikkakuntien suosikkipeli, kuten vieläkin voi havaita. Jalkapallo puolestaan tuotiin wrightiläisen työväenliikkeen myötä teollisuuspaikkakuntien joukkuepeliksi ohjaamaan nuorison mielenkiinto pois pahoilta teiltä. Pyöräily urheilumuotona löysi tiensä Hämeenlinnaankin 1900-luvun alussa, mutta se oli samalla myös uusi liikuntamuoto, johon naisetkin viktoriaanisen pukeutumiskurin höltymisen myötä saattoivat osallistua. Mieleenpainuvaa onkin kirjassa ilmenevä tavallisten ihmisten myönteinen suhde urheiluun ja liikuntaan Rytkösen valokuvien kautta esille tuotuna. Nykyajalle oudompia lienevät joukkomittaiset voimistelujuhlat paraateineen ja massavoimisteluesityksineen.

Talvilajeista liikunnallista uutta toivat luistelut luonnonjäillä ja sittemmin niistä kehitetyt pikaluistelukilpailut ja luistinjoukkuepelit kuten jääpallo ja sittemmin jääkiekko. Myös yleinen talvinen liikuntamuoto, hiihto sai kilpailumuotonsa. Eikä teos unohda talvisia ravikilpailuja tai moottoriurheilua, joista pitkäikäisin kilpailu lienee Päijänteen ympäriajo.

Rytkösen urheilu- ja liikuntakuvissa mielenkiintoa herättää paitsi itse kilpailijoiden ja liikkujien persoonat myös tätä toimintaa seuraavien katsojien kuvaaminen. Mitä olisivatkaan kilpailut ilman yleisöä! Kaiken kaikkiaan kuvavalintaa voi pitää onnistuneena ja kun rinnalla juoksee jouheva verbaali kerronta, saavat kuvat – jotka todella ovat teoksessa pääosassa – oivallisen kontekstin, joka sitoo kohteet niin urheilun ja liikunnan kuin Hämeenlinnan ja hämeenlinnalaisten historiaan.

Lassi Saressalo