Avojaloin

Kaikenlaista Kannakselta

29.9.2015

Kortelainen, Anna: Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta. Gummerus 2015. 283 s.

Lappeenrannan Linnoituksessa sijaitsevassa Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa avattiin 24.6.2015 näyttely, joka sai nimekseen Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella. Näyttelyn käsikirjoituksen oli laatinut filosofian tohtori, taidehistorioitsija Anna Kortelainen.

Nyt käsillä olevan teoksen ydinkertomukset ovat nuo Anna Kortelaisen näyttelyä varten kokoamat ja kirjoittamat henkilö- ja tapahtumakuvaukset Kannakselta. Kohdehenkilöt eivät olleet yhteiskunnan yläluokkaa – ainakaan kaikki – vaan kauppiaita, taiteilijoita, piikoja, nunnia, salakuljettajia, rajaseudun sotilashenkilöitä, valokuvaajia. Kohteena ovat pikemminkin entiset elävät persoonat ja heidän elämänsä kontekstit ja kanssaihmiset sijoitettuna historialliseen aikaan. Aikaan, jolloin Kannas oli venäläisen yläluokan huvila-aluetta, aikaan, jolloin Kannas oli muuttumassa osaksi Suomen tasavaltaa ja aikaan, jolloin Kannas oli osa uutta maailmaa, Neuvostoliittoa.

Tarjolle tulevat niin Hugo Simbergin sukukartanon, Niemenlautan ”hovin” elämä ja siitä kertova pikkupiika Helmi. Vastapainona on rikkaan kangaskauppiassuvun von Zweybergin tytär ja kauppiaaksi ryhtynyt tytär Emilia, jonka liiketoimet Viipurissa konkreettisesti raunioitti talvisota.

Kortelainen tarjoaa kuvan lupaavasta taiteilijasta Wäinö Kunnaksesta, joka joutui punakaartilaiseksi luokiteltuna kärsimään vankileirin piinat, mutta myös toisesta taiteilijasta, valkoisten mielisäveltäjästä Toivo Kuulasta, jonka kohtaloksi tuli saada surmansa juopuneiden tovereittensa luodista huhtikuussa 1918. Oma kohtalonsa oli igumenia Larisalla, yhdellä vuonna 1895 perustetun Lintulan naisluostarin nunnista, jotka sinnittelivät valkoisen luterilaisen Suomen paineessa talvisotaan, jolloin heidät evakuoitiin Heinävedelle. Uudenkirkon datsallaan luomisen aikojaan viettänyt avantgardisti Jelena Guro puolestaan edustaa selvää kannakselaista venäläistä ylimystaustaista asukasta, jolle Kannaksen huvilat olivat osa Pietarin lähialuetta, eivät Suomea. Salakuljetus ennen rajansulkua Venäjälle ja Venäjältä oli enempi rohkeiden miesten huvittelua, ennen kuin se rajansulkemisen jälkeen muodostui vaaralliseksi, mutta tuottavaksi elinkeinoksi. Milloin salakuljetettiin länteen pietarilaisten omaisuutta ja pietarilaisia, milloin taas vietiin salaa venäjälle vallankumouksellista propagandaa. Ja näitä salakuljettajia taas etsi, vainosi ja kiinni otti ankara komendantti, valkoisen Suomen rajavartioston Ilo Schroeder. Kun vielä tutustutaan Uuraan sataman ja taajaman elämään puutavarasataman ylösottajan eli ulkoilmakonttoristin Hilda Ala-Rakkolan elämään, perheeseen ja työhön ja samalla Uuraan elämänmuotoon ja radanrakentajien ammattikuntaan ja työhön Heikki Pietiläisen kautta, ollaan saatu uurastettua läpi ne tarinoiden keskeishahmot, jotka muodostavat Lappeenrannan näyttelyiden rungon ja Kortelaisen artikkelit hänen teoksessaan.

Mutta Kortelainen halusi enemmän. Hän halusi näyttelykäsikirjoituksensa oheen ja näyttelyn oheislukemistoksi teoksen, jossa olisi enemmän kuin nuo näyttelyn kymmenen tarinaa. Siksipä hän kääntyikin kymmenen muun kirjoittajan puoleen ja pyysi heiltä tekstejä täydentämään omia tarinoitaan, tai pikemminkin jatkamaan kymmentä tarinaa uusilla aiheilla. Ja näin syntyivät ikään kuin jatkokertomuksena uudet esseeluvut alkuperäiseen käsikirjoitukseen Martti Backmanin viuluja rakastavasta teollisuuspampusta, kauppaneuvos Harry Wahlista, jonka aarteet jäivät sodan jalkoihin Puna-armeijan ryöstettäviksi. Syntyi Heikki Ylikankaan hieman osoitteleva kertomus vapaussodan eräänlaisesta antisankarista J. H. Kososesta, josta osittain sattumalta tuli valkopäällikkö. Kirjailija Unto Seppänen astuu esiin Johanna Piipposen artikkelissa kirjailijana, kannakselaisen elämänmuutosvaiheen kuvaajana.

Eija Järvinen kertoo osittain kannakselaismurretta käyttäen äidistään Ainasta, hyvästä työihmisestä, joka liki kahdenkymmenen vuoden ajan oli joko raskaana tai imetti. Mutta jaksoi vielä lähteä evakkoon Urjalaan ja kasvattaa siellä pesueensa kunnon ihmisiksi. Hannu Takala kertoo isoisänisänsä ikäisestä arkeologista, kansanperinteen kerääjästä ja kansanvalistajasta Theodor Schvindistä, jolle annettiin ansioistaan lempinimi ”Karjalan ruhtinas”. Summan kylästä oli lähtöisin Aino, sukunimeltään Gottsalk – vanhaa 1600-luvun porvarissukua, jota haukuttiin evakkopaikoissa ryssäksi juuri kummallisen sukunimensä johdosta, kirjoittaa Heidi Rytky.

Koko teoksen päättää Kortelaisen haastatteluaineistoon pohjautuva kertomus ”Palmikkopäisestä tytöstä 1980-luvun Viipurista”. Se on elämäkuvaus Svetlanasta, Neuvostoliiton kasvattamasta tytöstä ja nuoresta naisesta ja hänen elinympäristöstään sellaisena, kuin hän sitä itse kuvaa. Tarina päättyy vuoteen 1994, jolloin Svetlana päätyi lähtemään Suomeen etsimään uutta ja turvallisempaa elämää.

Täytyy sanoa, että Kortelaisen kokoamaa teosta on kokonaisuutena aika hankala hahmottaa. Joka ei tunne Kannaksen historiaa ja elämää Venäjän vallan ajalta, itsenäisen Suomen ajalta, ei tiedä sisällissodan vaiheita tai sen jälkeistä poliittista elämää, jää hieman ihmeissään katsomaan ja kuuntelemaan, minkälaisen kokonaisuuden Kortelaisen valitsemat tarinat muodostava. Mutta ehkä siinä onkin teoksen salattu sanoma – jos et oikein saa selville, mitä tässä halutaan sanoa, ota selvää.

Teoksen kieli on hallittua toki niin, että kullakin kirjoittajalla on omat maneerinsa eikä asiavirheitä ensilukemalta löydy. Oikolukija olisi voinut korjata välilyöntivirheet niissä tapauksissa, joissa käytetään henkilön etunimikirjaimia. Kirjainten väliin tulee piste ja välilyönti, siis J. H. Koskela. Kyseenalaista on sinänsä mielenkiintoisen Simberg-artikkelin sijoittaminen Karjalan Kannaksesta kertovaan teokseen, Kotikartano Niemenlauttahan sijaitsee Säkkijärvellä!

Laila Hirvisaaren ja Eeva Kilven toisilleen kirjoittamat kirjeet saattavat ehkä lisätä myyntiä, mutta ovat teoksessa tarpeettomat.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Teos on myynnissä monessa (verkko)kirjakaupassa.