Nivalan pojat heimosodissa 1918–1922
Pohjalaiset suurta Suomea rakentamassa
Vaara, Pekka: Nivalan pojat heimosodissa 1918–1922. Nivala-Seura 2022. 274 s.
Viime vuosisadan alkuvuodet olivat monella tavalla poliittisesti ja sotilaspoliittisesti levottomat. Vuosisadan vaihteen venäläistämistoimenpiteet, sortokaudet, sekä yleiseen maailmantilanteeseen liittyvät lakkoliikkeet ja levottomuudet alkoivat jakaa myös suomalaisia kahteen leiriin. Huipentumana olikin sitten punakapina, jossa vasemmistoaktivistit nostivat osan kansaa laillista hallitusta vastaan tukenaan ja yllykkeenään Venäjällä syntyneet vallankumoukselliset liikkeet, bolševistien onnistunut vallankaappaus ja ensimmäisen maailmansodan aiheuttama epävarmuus itsenäistyneen Suomen tulevaisuudesta.
Suursuomalaisuus
Jo 1800-luvun lopulla oli Suomessa syntynyt henkinen kansallisromanttinen liike, joka näki suuriruhtinaskunnan ja Venäjän Karjalan kuuluvan yhteen kokonaisuuteen, suureen Suomeen. Tämä karelianismina alkanut lähinnä sivistyneistön keskuudessa vallinnut ajattelu ulottui hiljalleen uudelle vuosisadalle tultaessa myös alkunsa saaneen kansanopetuslaitoksen kautta syvemmälle suomalaisten mieleen.
Pekka Vaara nostaa esiin mielenkiintoisena yksityiskohtana karelianismin, suursuomalaisuuden ja pohjalaisen uskonnollisen liikkeen, herännäisyyden eli körttiläisyyden suhteen. Syntyneet heränneiden kansanopistot olivat oiva pohja tarjota itsenäisyystaistelussa voittaneiden valkoisten uudelle sukupolvelle näkemystä suomalaisuudesta Tarton rauhan rajoja laajempana kokonaisuutena, jossa fokuksessa olivat lähinnä Venäjän Karjala, Viena ja Aunus, sekä Petsamo ja sukulaiskansa Viro.
Heimosodat
Heimosodiksi on tavattu kutsua niitä sotilaallisia operaatioita, joita suomalaiset tekivät tai joihin suomalaiset osallistuivat vuosien 1918 ja 1922 välisenä aikana. Tiivistettynä nämä operaatiot olivat useimmiten Saksassa aikoinaan sotilaskoulutuksen saaneiden jääkäriupseerien johtamia, vapaaehtoiseen osallistumiseen perustuneita ja virallisen Suomen epävirallisen tuen saaneita sotaretkiä. Näihin eivät siis Suomen valtio ja sen hallitus suoraan olleet osallisia.
Petsamo
Ensimmäinen tällainen retki suuntautui vuonna 1918 Petsamoon, joka siis ei vielä ollut osa Suomea. Taustalla oli kuitenkin jo vuoden 1864 lupaus alueen liittämisestä suuriruhtinaskuntaan vastineeksi Siestarjoen alueen ja sen asetehtaan siirtymisestä Venäjälle. Suomalaiset katsoivat Petsamon siis kuuluvan Suomeen, ja sinne lähtikin parin sadan miehen joukko ”ottamaan haltuun” Suomelle kuuluva alue. No huonostihan siinä kävi ja lyötynä tämä joukko palasi takaisin. Toisen kerran samaa yritettiin suuremmalla joukolla vuonna 1920, mutta taaskin varsin huonolla menestyksellä. Vasta Tarton rauha vuonna 1920 toi Petsamon osaksi itsenäistä Suomea.
Retket Vienaan
Vuonna 1918 vielä sisällissodan riehuessa Suomessa koottiin Suomesta retkikunta, jonka tehtävänä oli ottaa haltuunsa Karjalasta Vienan alue. Operaatio liittyi epämääräisesti Saksan ja Venäjän ja sen liittolaisten väliseen sotaan, ja ajatuksena oli katkaista Venäjän yhteydet pohjoiseen satamaan, Muurmanskiin, ja samalla luoda vastavoima karjalaisista yhä voimistuvaa bolševistien Neuvosto-Venäjää vastaan. Tässä sotkeuduttiin sitten liiaksikin suureen maailmanpaloon, olihan Muurmannin alue englantilaisten operaatioaluetta ja näin ollen Vienan retki nähtiin liittoutuneiden piirissä operaatioksi Saksan hyväksi. Vienasta tultiinkin sitten aika tavalla noloina takaisin Suomeen.
Toisen kerran suomalaiset sekaantuivat vienalaisten asioihin vuosien 1921 ja 1922 aikana, jolloin Karjalassa käytiin sekä aktiivista että passiivista taistelua etenevää bolševismia ja sen mukanaan tuomaa kollektivismia vastaan. Vienankarjalaiset nousivat kapinaan, ja tätä kapinaa tukemaan koottiin taas Suomesta vapaaehtoisjoukko, jota myös valtiovalta epäsuorasti tuki. Neuvosto-Venäjä oli kuitenkin jo saanut maailmansodassa demoralisoituneen armeijansa taas jalkeille ja Karjalan korvissa taistelivat keskenään niin suomalaiset valkoiset ja sinne paenneet punaiset, karjalaiset sekä puna-armeijaan siirretyt punapakolaiset keskenään. Ja huonostihan siinä taaskin kävi.
Tähän tilanteeseen liittyy myös Pekka Vaaran esiin nostama episodi Toivo Antikaisesta ja nivalalaisesta Antti Marjoniemestä. Antikainen, punapakolainen Suomesta, oli puna-armeijan upseeri, jonka väitetään polttaneen elävältä kyseisen Antti Marjoniemen Kiimasjärvellä Vienan kansannousun aikana. Hän toimi sittemmin 1930-luvulla Suomessa maanalaisen kommunistisen liikkeen toiminnan koordinaattorina. Hän jäi kiinni ja tuomittiin tuosta oletetusta murhateosta elinkautiseen vankeuteen, josta kyllä vapautui talvisodan jälkeen osana rauhansopimusta. Antikaisesta oli oikeusprosessin aikana kehitetty Neuvostoliitossa varsinainen kansallissankari, josta tehtiin elokuvia ja joka toimi esikuvana puna-armeijalaisille ja komsomol-nuorille.
Aunuksen yritys
Kun vuoden 1918 retkikunta Vienaan oli epäonnistunut, käännettiin katse Aunuksen Karjalaan, jossa kollektivisointi oli alkanut ja josta Suomeenkin oli kantautunut hätähuutoja. Tästä innostuneina suomalaiset värväsivät, taas valtiovallan epäsuoralla tuella, vapaaehtoisjoukon, jonka onnistuikin vuonna 1919 edetä pitkälle Aunukseen, ottaa haltuunsa Aunuksenkaupunki ja viedä joukkoja jopa Syvärille saakka. Toinen osa vapaaehtoisjoukkoa eteni koilliseen kohti Petroskoita.
Puna-armeijan onnistui kuitenkin torjua nämä hyökkäykset, ja lopulta suomalaisten oli pakko palata rajan taakse syyskuussa 1919. Epäonnistumista edesauttoi se, että kaikki karjalaiset eivät suinkaan olleet hankkeessa innokkaasti mukana, osa pohjoisen alueen karjalaisista jopa jätti joukkonsa ja siirtyi vielä tuolloin Muurmannin rataa hallussa pitävien englantilaisten joukkojen riveihin – siis vastapuolelle.
Viroa vapauttamassa
Jos eivät retket Petsamoon tai Vienaan vuonna 1918 houkuttaneet, oli suomalaisilla sotaan halukkailla vielä mahdollisuus osallistua Viron vapaussotaan vuosina 1918 ja 1919. Suomesta lähti kaksikin värväysjoukkoa, Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Poikien joukko. Nämä osallistuivat ratkaisutaiteluihin Virossa ja omalta osaltaan vaikuttivat Viron vapautumiseen Neuvosto-Venäjän ja sikäläisten punaisten miehityksestä. Tämä Viron retki on saanut legendaarisen maineen, joka on häivyttänyt alleen suomalaisten vapaaehtoisten kurittomuuden, juopottelun ja muun epäasiallisen käytöksen sotaretken aikana.
Lopuksi
Kaikkiaan näille niin sanotuille heimosotaretkille osallistui noin 9000 vapaaehtoista suomalaista, joista surmansa sai noin 660 henkilöä. Mikä kohtalo oli näiden retkien myötä suomalaisiin liittyneillä karjalaisilla, on vain arvattavissa. Vienalaisia pakeni kansannousun jälkeen Suomeen kymmenkuntatuhatta, joista suuri osa jäi maahan. Neuvostojen maan rankaisutoimenpiteet välittömästi Vienan ja Aunuksen tapahtumien jälkeen aina 1930-luvun lopun vainoihin ovat niittäneet karmaisevan sadon.
Pekka Vaaran tutkimus on perusteellinen selvitys noista myöhemmin ehkä harhaiskuiksi todettavista (Viron vapaussotaa lukuun ottamatta) tapahtumista ja saa lukijan miettimään niiden tarkoitusperiä. Mutta sisällissodan voittaneen valkoisen osapuolen ajatusmaailma on toki ollut erilainen kuin mihin nykyihminen voi asennoitua ja tuo osin militaristinen ja kansallisromanttinen ajatus suomalaisuudesta, joka ulottuu yli Taron rauhan rajojen, on nähtävä ajan kuvana.
Kotiseutukirjaksi Pekka Vaaran teoksen tekee se, että hän on nähnyt kovastikin vaivaa etsiessään noihin operaatioihin osallistuneiden nivalalaisten henkilötiedot ja elämäntarinat, mistä erityiskiitos. Kiitos myös Jarmo Pylkköselle selkeästä taitosta ja molemmille kartoista, joiden avulla lukija saa sijoitettua itsensä tapahtumien paikkoihin.