Kertomus Kittilästä

Nieminen, Anna (toim.): Luonnostaan eläväinen. Kittilän historia. Kittilän kunta 2022. 399 s.

Perinteinen pitäjänhistoria on paikallishistorian ikiaikaiseen kaanoniin sidottu, usein aika yksitotinen ja jopa kuiva kronologinen esitys kunnasta tai kaupungista aikojen alusta liki julkaisupäivään. Kittilän historia on erilainen – onneksi. Tokihan sekin seuraa kronologiaa, lähtee liikkeelle vuosimiljoonien takaa esitellessään kunnan alueen luonnonhistoriaa, geologiaa ja muinaisaikoja eri jääkausineen. Nämä johdantoartikkelit ovat hyvä lähtökohta, kun teoksessa sitten siirrytään ihmiselämän historiaan Kittilän seuduilla ja niihin lähtökohtiin ja ekologisiin edellytyksiin, joita ihmisellä on aikojen myötä ollut hänen hankkiessaan elantonsa kittiläläisestä maaperästä ja luonnosta.

Asiantuntijoiden tarjoama Kittilä

Kittilän kunta juhli 150-vuotista historiaansa vuonna 2018. Tuolloin kunnanvaltuusto päätti tuottaa kittiläläisille – ja miksei muillekin – teoksen kunnan ja kuntalaisten historiasta. Viisaasti kylläkin päädyttiin ratkaisuun, jonka perustana oli historiatoimikunta, jossa toki oli mukana kunnan hallinnon edustajat, mutta joka pääasiassa koostui eri alan tutkijoista, joista suurimmalla osalla oli henkilökohtaiset suhteet Kittilään. Työhön valjastettiin kaikkiaan viisitoista kirjoittajaa, alansa ammattilaisia tutkimusmaailman monilta laidoilta. Kirjan alkusivuilla on lyhyt esittely kaikista kirjoittajista.

Koska kyse on eräänlaisesta osaajien tekstien kollaasista, ei teosta haluttu sitoa paikallishistoriakaanoniin. On tietenkin selvää, että joissain osin tekstejä jouduttiin väkisinkin esittelemään kunnan hallinnon, koululaitoksen, seurakuntaelämän, järjestöelämän ja elinkeinomaailman historiaa kronologisesti, mutta ei kuitenkaan kuivan teknokraattisesti. Tässä varmaan niin historiatoimikunnalla kuin teoksen toimittajalla on ollut selkeä näkemys siitä, että kirjan tulee olla luettava ja lukijaansa sivistävä ja samalla myös muistikuvia ja ajatuksia herättävä.

Paitsi arkistolähteitä ja tutkimuskirjallisuutta, ajankohtaista lehdistö- ja kirjallisuusaineistoa osassa tekstejä on käytetty hyväksi muistitietoainesta, mikä luonnollisesti tarjoaa mahdollisuuden saada ”ihmisen ääni” kuulumaan teksteissä. Varsinaisten tutkimuksellisten artikkeleiden lomaan on sijoitettu kainalotekstejä, jotka elävöittävät kulloinkin käsiteltävää teemaa tuomalla siihen pikanttia yksityiskohtaisuutta.

Sisältöaineksia

Kirja on jaettu kahdeksaan eri päälukuun. Luonnonhistorialliset alkuluvut kirjoittivat maaperägeologit, FT Peter Johansson ja FL Tuomo Manninen. Kun tekstejä lähes maailman alkuajoista alkaen lukee, ei voi olla maallikkona ihmettelemättä, miten tutkijat lukevat maastoa ja saavat sen muodoista selville alkuaikojen luonnonmullistukset, maaperän muotoutumat ja tietenkin sitten teknisillä välineillä tarjottua kuvan, mitä maan pinnan alla lymyää vaikkapa jalometallien kaivostoimintaa ajatellen.

Toisessa pääluvussa arkeologi, FL Hannu Kotivuori johdattaa lukijansa ihmiskunnan historian alkuaikojen kautta ensimmäisiin todennettuihin jälkiin ihmisen elämästä Kittilän tienoilla. Keitä nämä ensimmäiset etnisesti olivat, on kysymys, joka vieläkin kaipaa selvitystä, mutta arkeologien mukaan he saapuivat seutuville vuosituhansien kuluessa seuraten sulavaa mannerjäätä niin idästä Venäjän suunnalta, etelästä merestä nousevaa maata seuraten, mutta myös pohjoisesta, Jäämeren suunnalta.

Varsinaiset asutuslöydöt ajoittuvat neoliittisen ajan (n. 5200–1700 eaa) vaiheille, ja asutus vakiintuu varhaismetallikaudella jokunen sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tuolloin tuntuu peuranpyynti olleen pääasiallinen ravinnonhankinta kalastuksen ja keräilyn lisäksi. Mutta kauppaa on jo käyty harvinaisista esinelöydöistä päätellen. Ajanlaskun alun tällä puolella asutus alkaa asettua nykyisille paikoilleen ja varhaiskeskiajalta lähtien alkuperäiseen väestöön alkaa tulla uutta geenistöä suomalaisen uudisasutuksen myötä.

Metsäsaamelaisista uudisasukkaiden pitäjäksi

FT Matti Enbuske lähestyy kolmannen pääluvun artikkelissaan näinä päivinä voimakkaasti esillä ollutta kysymystä metsäsaamelaisista ja lapinkyläjärjestelmästä. Viisaana tutkijana hän ei lähde uppoutumaan saamelaiskeskustelun aallokkoihin vaan tarjoaa historioitsijan selkeän näkemyksen lapinkyläjärjestelmästä ja eri Lappien verotuskäytännöistä.

Kittilä kuului Kemin Lappiin, joka alkoi muotoutua hallinnollisesti 1400-luvulla osaksi Ruotsin hallitsemia Lapin alueita. Kittilän lapinkylä alkoi suomalaistua 1500-luvulta lähtien, vanha siitalaitos vuosikiertoineen kärsi uudisasutuksesta, nautinta muuttui veromaaksi, ja hiljalleen alkuperäiset metsäsaamelaiset sulautuivat uudisasukkaiden joukkoon.

FM, uskontotieteilijä Piia Kyyrö-Harju tuo tarjolle ikivanhan kertomussikermän Mahtimies Päivöstä, mahtavasta noidasta, šamaanista, lentonoidasta, joka pystyi ratkaisemaan yhteisönsä kriisitilanteen olemalla yhteydessä supranormaalien voimien kanssa. Päivöön liittyy myös runsaasti universaalia vainolaistarinastoa jopa jumalaista mytologiaa. Tästä onkin sitten FM Anne Koskamon hyvä jatkaa kirjoittamalla saamelaisen kansanuskon, luonnonuskon, hiljalleen tapahtuneesta muuttumisesta kristinuskon suuntaan. Taustalla oli luonnollisesti Ruotsin ajan kirkollinen paine, joka pyrki osin väkivalloinkin juurruttamaan alkuperäisväestön pois perinteisestä uskomusmaailmasta kristinuskon suuntaan. Jälkiä vanhasta uskonnosta on toki vielä näkyvissä, mm. tietämys seidoista ja muista palvospaikoista elää kansantiedossa.

Uudemman ajan historiaa

Kirjan artikkeleiden järjestyksestä voi luonnollisesti olla montaa mieltä, mutta olisin sijoittanut asutushistorian tutkija Matti Leiviskän artikkelin Kittilän nimistöhistoriasta ennen historioitsija FM, Esko Vesalan artikkelia, jossa hän tarkastelee Kittilää hallinnollisena kokonaisuutena 1600-luvulta aina kunnallislain alkuun vuonna 1867.

Leiviskä yrittää hänkin monen muun tutkijan tavoin selvittää Kittilä-nimen alkuperää, mutta varmuutta asiaan ei saada. Teorioita on monia ja suurinta osaa niitä yhdistää se, että selvitystä haetaan saamen eri kielten terminologiasta. Joka tapauksessa merkittävä osa Kittilän paikannimistä on saamelaisperäistä, kuten Leiviskä taulukossaan selvittää.

Sen sijaan tunnettujen paikkojen, kuten Levitunturi ja Ounasjoki etymologia on jäänyt auki. Ongelmana on mm. se, että osa paikannimistä on saattanut periytyä jo kadonneesta keminsaamen kielimuodosta. Suomenkielistä nimistöterminologiaa on Kittilän seudulle tullut uudisasutuksen myötä niin varsinaissuomalaiselta, hämäläis-satakuntalaiselta, karjalaiselta kuin savolaiseltakin murrealueelta.

Neljännen pääluvun aloittaa kuitenkin Esko Vesala, joka tarkastelee Kittilän asutushistoriaa ja uudisasutuksen leviämistä alueelle. Hänen lähteenä käyttämänsä veroluettelot kertovat selvästi, kuinka niissä verotettavien henkilöiden nimet alkavat suomalaistua ja viranomaisten toimesta myös ruotsalaistua.

Saamelaisnimet eivät ole kelvanneet verottajille ja niitä on muutettu virallisen käytännön mukaiseksi. Vesala käy läpi elinkeinomuodot ja niiden muuttumisen. 1700-luvulle tultaessa erätalous peuran ja turkiseläinten pyynteineen alkaa menettää asemaansa, uutena tulevat porotalous ja suomalaistumisen myötä talonpoikaiselinkeinot. 1700-luvulla alkoi myös paikallishallinto kehittyä. Lapinkylistä alkoi syntyä pitäjiä, joissa oli esivalta ja seurakuntaelämäkin järjestäytyi.

Emeritaprofessori Marja Tuominen kuvaa lestadiolaisuuden tuloa Kittilään. Aikalaistekstien mukaan seudulla vallitsi piittaamattomuus jumalallisesta elämästä, taikausko rehotti ja juoppous vallitsi, ja kirkossakäynti oli satunnaista. 1800-luvun puolivälissä lestadiolainen herätys tavoitti Kittilää. Saarnamiehiä tuli ympäri Ruotsin, Suomen ja Norjan Lappia. Yksi ensimmäisistä oli Laestadiuksen oppilas ja työtoveri Juhani Raattamaa, jonka suku oli lähtöisin Kittilän Raattamaan kylästä.

Myös muut liikkeen ensirivin saarnamiehet olivat Kittilässä tunnettuja kävijöitä. Mutta niin kuin muuallakin, liike alkoi pääasiassa henkilösyistä jakautua ja menetti kannatustaan, kunnes uusherätys 1900-luvun alussa kokosi taas joukkoja.

Kittilän kunta syntyy ja kasvaa

Esko Vesala jatkaa kunnallisen elämän seuraamista viidennessä pääluvussa ja tarkastelee ajanjaksoa vuodesta 1868, jolloin kunta perustettiin, aina toisen maailmansodan loppuun asti. Hän kuvaa asutuksen ja väestömäärän kasvua, kunnallisten elinten kuten koululaitoksen kehitystä ja köyhäinhoidon muuntumista sosiaalityöksi, terveydenhoidon kehitystä, kirjastolaitoksen syntyä, seuratoimintaa ja yhteiskunnan modernisaatiota elinkeinotoiminnoissa ja liikenneyhteyksissä, metsätalouden kehittymistä, kapina-aikaa ja itsenäistyneen Suomen ensi vuosikymmeniä poliittisine ristiriitoineen.

Evakkoon

Kunnes toinen maailmansota katkaisi tämän hyvän kehityksen. Sota sinänsä oli menestys, mutta viimeisin vaihe maailmansodassa ajoi kittiläläiset evakkoon. Kun sota saksalaisia vastaan oli aluillaan, joutuivat kittiläläiset liikkeelle. Odotettavien taistelujen alta väki ja suuri osa karjaa siirrettiin Ruotsiin. Tätä vaihetta, kittiläläisten evakkomatkaa, kuvaa professori Helena Ruotsala artikkelissaan, jonka päälähteenä on itse koottu ja arkistoissa ollut muistitieto.

Vaikka pako sodan jaloista tuli yllättäen ja lähes kaikki oli jätettävä, jäi pakolaisille kuitenkin jossain määrin positiivinen mielikuva evakkomatkasta. Vaikka olot Ruotsinkaan puolella eivät kaikilta osin olleet kehuttavat, oli vastaanotto loppujen lopuksi lämmin, elämä oli turvallista, kontaktit ruotsalaisiin kieliongelmista huolimatta positiiviset ja vieraiden olojen ja hyvinvoinnin kohtaaminen olivat vaikuttavia.

Kittilän evakot siirrettiin Merenkurkun länsipuolella oleviin sisämaan kyliin ja kaupunkeihin. joissa pian omatoimisesti hakeuduttiin töihin, lapset kouluun omien opettajien voimin, jotkut kuunteluoppilaiksi ruotsalaiskouluihin. Evakkomatka kesti noin yhdeksän kuukautta. Paluu kotiin oli suuri järkytys. Kittilä oli poltettu. Ruotsalan artikkeli on hyvä osoitus siitä, kuinka saada ihmiset kertomaan vaikeistakin asioista ja kuinka näistä kertomuksista saadaan ihmisläheinen lukuelämys.

Raunioista uuteen nousuun

Historioitsija Anna Nieminen lähtee tarkastelemaan artikkelissaan, kuinka sodan jälkeinen Kittilä lähti elpymään. Miehet kotiutettiin ja kesään 1945 mennessä myös evakossa ollut väestö oli palannut takaisin. Kittilän rakennuskannasta oli hävitetty noin 35 prosenttia, tuho koski lähinnä pääteiden varsia, syrjäkyliin tuho ei iskenyt. Niinpä kunnan hallinto ja keskeiset laitokset sijoitettiin väliaikaisesti Kaukosen kylään, kunnes kirkonkylä oli saatu rakennettua uudelleen.

Vaikka ajat olivat ankarat, alkoi väestönkasvu Kittilässä toden teolla. Syntyivät suuret ikäluokat. Rakentamisen yhteydessä kehittyi myös infrastruktuuri, saatiin sähköt. Mutta yhteiskunnan muutos alkoi samalla. Perinteinen pienviljelys ja poronhoito alkoivat kuitenkin väistyä suurten savotoiden tarjoamien palkkatöiden vuoksi. Kuitenkin vanhan erätalouden osalta mm. kalastuksesta tuli merkittävä ansionlisä.

Sodan jälkeen elpyi ja alkoi todella kehittyä myös matkailuelinkeino, Levitunturille saatiin 1970-luvulla ensimmäinen hissi – tosin vain rinteen puoliväliin. Matkailuyrityksiä syntyi ja kunta tuki toimintaa. Koululaitos kehittyi, syntyi kansalaisopisto ja kirjastolaitos. Terveydenhoitoon ja sosiaalitoimeen oli kunnalla mahdollisuus panostaa ja kirkko sekä herätysliikkeet kokosivat kansaa sanan ääreen.

Janne Rahkola jatkaa yhteiskunnan murroksen seuraamista artikkelissaan, joka käsittelee maatalouden koneellistumista. Hevonen alkaa korvautua traktorilla, heinäseipäät vaihtuvat paaleiksi, metsätyö helpottuu moottorisahan tultua, yhteiskunta modernisoitui entisestään.

Vauhti hiipuu, mutta ei pysähdy

Perinteinen maatalouselinkeino ei enää 1970-luvulle tultaessa pystynyt elättämään kasvanutta väestöä. Alkoivat suurten muuttojen vuodet. Kun sota vei nuorison väliaikaisesti evakkoon, uusi yhteiskunta vei heidät lopullisesti etelän keskuksiin ja lopulta Ruotsiin uudistuneiden yhteiskuntien työvoimaksi. Kittilänkin väestömäärä laski liki kymmenestä tuhannesta alle kuuteen tuhanteen parissakymmenessä vuodessa, kunnes kehityksen myötä vakiintui nykyiseen reiluun kuuteen tuhanteen.

Yhteiskunnan rakenne muuttui radikaalisti niin, että 1990-luvulle tultaessa perinteisestä maa- ja metsätaloudesta elantonsa sai vajaat 30 prosenttia väestöstä, palveluista ansionsa sai yli 50 prosenttia. Alkutuotannossa oli 2000-luvulle tultaessa enää kymmenisen prosenttia väestöstä, palveluammateissa liki 80 prosenttia. Kunnallisten palveluiden lisäksi työllisti erityisesti matkailu, josta tuli Kittilän merkittävin elinkeino. Vasta 2000-luvulla alkoi näkyä kaivosteollisuuden työpaikkojen kasvu.

Mielenmaisemaa ja kulttuuria

Viimeisessä pääluvussa syvennytään tarkastelemaan Kittilän ja kittiläläisten mielenmaisemaa, henkistä elämää. Helena Ruotsala palaa ihmisten pariin ja tarkastelee kittiläläistä kansanperinnettä, niin vanhojen aikojen reliktejä ajatusmaailmassa, kansanlääkinnässä, kansanuskomuksissa, kertomusperinteessä.

Hän toteaa, että läheinen suhde luontoon ylläpitää sukupolvesta toiseen perinnekulttuurin ilmiöitä, jotka eivät ole realistisia eivätkä konkreettisia vaan syvällä ajatusmaailmassa olevaa sukupolvelta toiselle siirtyvää perinnettä. Tähän yhteyteen olisin mielelläni nähnyt edes lyhyen katsauksen perinnekulttuurin ja matkailuelinkeinon suhteesta – onko perinnekulttuuria hyödynnetty matkailijoiden tutustuttamisessa lappilaiseen kulttuuriin, ja kun varmaankin on, niin miten.

Timo Jokela, taiteilija itsekin, lähtee hakemaan kittiläläistä kulttuuria, löytää tietoja vanhoista runonlaulun taitajista, mutta siirtää sitten katseensa kittiläläisiin kirjailijoihin ja kuvataiteilijoihin, jotka myös etelän ihmisille ovat tunnettuja. Einari Junttilan maisemat tunnetaan jo ennen sotia edeltävältä kaudelta. Reidar Särestöniemestä on tullut Kittilän kuvataideikoni, ja Kalervo Palsan Kittilä on käsite sinänsä. Taustalla häärii uutterasti Kittilän oma vuonna 1970 perustettu taideseura Staalo, joka toiminnallaan kattaa luovan kulttuurin kaikki osa-alueet.

Kirjan pari-kolme viimeistä muisteluartikkelia olisin jättänyt pois tai sisällyttänyt niiden sanoman edellisiin teksteihin.

Lopuksi

Kirjassa on artikkeleittain juokseva nootisto, joka on koottu loppusivuille loppuviitteistöksi. Kunkin artikkelin lopussa on pääsääntöisesti siihen liittyvä kirjallisuusluettelo. Esitystapa ei ole yhtenäinen, koska joissain artikkeleissa kirjallisuus on viety loppusivujen viitteistön sisään. Tästä toimittaja jo kyllä varoittaa omissa alkusanoissaan. Hän ei ole halunnut rikkoa tieteenalakohtaista käytäntöä (ja samalla toki helpottanut omaa työtään).

Viisaasti historiatoimikunta on rajannut teoksen päättyväksi vuoteen 2009. Näin ei ole tullut tarpeen selvitellä kittiläläisen kunnallispolitiikan viimeaikojen kummallisia kiemuroita.

Vaikka Kittilän historia joltain osin pakostakin seuraa pitäjänhistoriakirjallisuuden kaanonia – eihän kuntahistoriaa ilman kuntaorganisaation vaiheita voi kirjoittaa – on se onnekseen kuitenkin erilainen teos. Kun kirjan pääotsikko on Luonnostaan eläväinen, odottaa lukija jotain erilaista. Ja historiatoimikunta ja teoksen kirjoittajat ovat onnistuneet rakentamaan selkeän Lapin luonnon, ihmisen, elinkeinojen ja kulttuurin symbioosin, kun sitä kirjasta haluaa etsiä ja löytää.

Lassi Saressalo