Imatra-runous

Kosken kuohuista

Saarela, Samuli: Imatra-runous. 200 vuotta lyriikkaa koskesta. Omakustanne 2021. 338 s.

Kosken kuohuista syntyy universaalia runoutta, Imatran kosken kuohuista Imatra-runoutta. Imatralainen Samuli Saarela on kanttori, kirjailija, poliitikko ja yrittäjä, joka on perehtynyt kotikaupunkiinsa ja Imatran kuuluisaan koskeen liittyvään lyriikkaan aina kalevalamittaisesta runoudesta viimeisimpiin humppateksteihin. Hänen teoksensa sisältää kaikkiaan 36 suomen-, 24 venäjän-, kahdeksan ruotsin- ja kolme saksankielistä runotekstiä ja yhden valkovenäläisen tekstin. Eikä vain tekstejä vaan 30 runoon on liitetty mukaan myös nuotinnokset. Vieraskieliset tekstit on myös suomennettu.

Runotekstien ja nuottien lisäksi, ja nimenomaan, teoksen suurin anti on sen kirjallisuustieteellis-kulttuurihistoriallinen selitysosa, jossa Saarela sijoittaa Imatra-runouden yhteentoista kirjallisuushistorialliseen kauteen alkaen Viipurin romantiikasta vuodesta 1805 aina humppafoksin kauteen, jonka toisinnot ulottuvat vuoteen 1978. Tuorein teos on poimittu youtubesta vuodelta 2021.

Ensimmäiset runot ovat 1700-luvun lopulta, jolloin Imatra oli jokaisen itseään kunnioittavan pietarilaisen ja miksei muidenkin venäläisten matkakohde. Kosken jylhyys tuottaa ihastuksen täyttämiä säkeitä, joissa nimenomaan luonnon mahtavuus nousee esiin. Kansallisromanttisen kauden aloittavat kalevalamittainen loitsurunous ja Kalevalastakin tunnetut koskivertaukset kuten ei oo Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.

Imatrankoskea on runoudessa käytetty niin itsenäisyyden vertauskuvana kuin sortokausien ajan suomalaisuuden symbolinakin. Mutta Imatra on tuottanut myös satumytologiaa kutenTopeliuksen sadun Siniaalto kertoo Imatrasta. Imatran kuohuva koski on ollut useiden balladien näyttämönä, niissä keskeisenä on joko onnettoman rakkauden aiheuttama itsemurha, petetyn tai pilatun neidon heittäytyessä koskeen tai kielletyn rakkauden tuottamat kaksoisitsemurhat, jotka olivat 1800-luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun arkkiveisuteemoja.

Nykypäivänä lienee kaikille tuttu käsite Imatran Inkeri, kunnianimi, jonka vuosittain saa yksi ansioitunut imatralainen henkilö. Nimitys pohjautuu Toivo Kärjen ja Reino Helismaan tuottamaan samannimiseen lauluun, joka oli osa eräänlaisesta rillumarei-hupailusta, laulunäytelmästä nimeltään Kultakuume vuodelta 1950. Kerrotaan, että laulun esikuvana olisi ollut Imatran Valtionhotellin kaunis tarjoilija Marja-Terttu Alenius, johon Kärki ihastui vieraillessaan hotellissa. Tuoreimmat Imatra-runot tapaammekin juuri iskelmälyriikassa.

Mielenkiintoinen on myös Saarelan eräänlainen pioneerityö hänen jäljittäessään venäläistä Imatraan liittyvää runoutta. Kirjailija itse toteaa, että paljon on jäänyt löytämättä, koska 1930-luvun tapahtumat Neuvostoliitossa kohdistuivat myös arkistoihin, joista tehokkaasti poistettiin epäilyttävä aines. Venäläisten kiinnostus Imatraa ja sen ympäristöä kohtaan alkoi jo 1700-luvulla, mutta nousi huippuunsa, kun Imatran ja Pietarin yhdistävä rautatie valmistui vuonna 1892, ja pietarilaiset lähtivät kesämatkoilleen Imatralle ja Saimaan rannoille.

Imatra-runouden kylkeen syntyi myös suomalaista luontoa ihaileva Saimaa-runous, josta teoksessa on näytteitä. Erityisesti Rauhan luonnonparantola Saimaan rannalla tuntuu inspiroineen venäläisrunoilijoita. Venäjä-osiossa vilahtavat monet tututkin naapurikansan sivistyneistön nimet suuriruhtinas Konstantin Romanovista filosofi Vladimir Solovjoviin tai suomalais-venäläiseen emigranttirunoilija Ivan Saviniin.

Samuli Saarelan teos on perin mielenkiintoinen ja myös perin erilainen kotiseututeos. Sen kulttuurihistoriallinen ”selitysosa” runoille täyttää kulttuurihistorian tieteellisyyden kriteerit yhtä hyvin kuin kirjallisuustieteelliset ja runousopilliset nyanssit.

Kun tutustuin teokseen tarkemmin, minua alkoi askarruttaa ajatus, olisikohan runoista saanut enemmin irti, jos tämä kulttuurihistoriallinen osa olisi tullut ennen runotekstejä tai jos nämä olisi sijoitettu limittäin. Nyt lukija joutuu palaamaan runo-osioon aina uudelleen lukiessaan loppusivujen laajoja tekstejä. Mutta kyllä Saarelalla on ollut varmaan hyvät perustelut, kun hän on päätynyt tarjoamaan runotekstit ja nuotinnokset ennen kontekstitekstiä.

Lassi Saressalo