Kuoppalan kylän kirja
Paljon puhetta pienestä kylästä
Rajala, Arja; Patama, Paula; Rantala, Olli-Pekka (toim.): Kuoppalan kylän kirja. Kuoppalan Pienviljelijäyhdistys 2021. 428 s.
Jos joku ei satu tietämään, missä on Kuoppalan kylä, voin vinkkinä mainita, että se on entisen Pylkönmäen kunnan kylä, kirkonkylältä koilliseen. Pylkönmäki taas liitettiin Saarijärven kaupunkiin vuonna 2009. Liikutaan Keski-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan rajamailla, Suomenselän vedenjakajaseuduilla.
Kuten niin monen muun kyläkirjan laita on, tätäkin kirjaa on suunniteltu pitkään. Jo vuonna 2003 syntyi Pienviljelijäyhdistyksessä ajatus koota oma kyläkirja. Mutta tuntui siltä, ettei oikein löytynyt voimavaroja edes jonkinlaisen valokuvakirjan tekemiseen.
Kunnes vihdoin vuonna 2019 ryhdyttiin tositoimeen. Kirjan toimittajat laativat alustavan sisältösuunnitelman ja kokosivat tietoja jo julkaistusta kylän elämää koskevasta aineistosta. Paikallislehti Sampo osoittautui oivalliseksi kuvien ja julkaistujen kertomusten lähteeksi, myös Saarijärven museo oli innolla mukana hankkeessa. Näin syntyi tavallaan kirjan runkoaineisto.
Sen jälkeen laitettiin sana kiertämään, niin suusta suuhun kuin sähköpostilla nykyisille ja entisille kyläläisille kerätä muistoistaan kertomuksia entisestä elämästä Kuoppalan kylän tiimoilta. Sana levisi niin sanotun lumipalloefektin tavoin, yksi tiesi jonkun tietävän jotain ja tämä taas muisti kolmannen kertoneen aikoinaan jotain entisistä oloista.
Posti kulki, tekstejä tuli ja tietenkin sähköpostia käyttäneet saivat helpoiten muistonsa liikkeelle. Toimittajarouvien sähköpostit ja kirjelaatikot alkoivatkin täyttyä muisteluista ja valokuvista. Ilmeisesti kyläkirjan tarve oli ollut latenttina olemassa, ja kun sen nyt tuli ajankohtaiseksi, asiaan todella innostuttiin.
Tekstimassan järjestäminen oli hankala työ ja Arja Rajala käyttikin siihen liki puoli vuotta päätoimisesti. Samaan aikaan mietittiin, mistä saataisiin varat teoksen painattamiseen. Itse kokoomatyöhän tapahtui perinteiseen tapaan talkootyönä. Lähestyttiin eri tahoja, joiden arveltiin olevan kiinnostuneita tällaisen projektin osarahoituksesta.
Eräskin organisaatio, jonka tehtävänä on elävöittää maaseutua, totesi, että he järjestävät vain koulutusta. Miten olisi riukuaidantekokurssi? No, ratkaisuksi tuli sinänsä järkevä malli, kirjaa myytiin ennakkovarauksin niin, että saatiin edes jonkinlainen takuu painatuksen peruspääomasta. Tämä keino on muuallakin havaittu toimivaksi. Ehkä sitä risuaitaakin sitten joskus!
Ja kirjahan siitä sitten tuli. Yli neljäsataa A4 -kaksipalstaista sivua, kymmeniä sivuja kuvia, tietolaatikoita ja ennen kaikkea ihmisten ääntä kirjalliseen muotoon saatettuna. Saatu heterogeeninen materiaali pyrittiin ryhmittämään edes jollain tasolla pääryhmiin.
Ensin historiatietoja ja siihen eri lailla liittyvää kerrontaa. Sitten luonnollisesti elinkeinoelämän kuvauksia, yhdistys- ja osuuskuntatoimintaa, kouluhistoria, sota-ajan muistelmia ja lopuksi parisataa sivua Kuoppalan kyläkuntien elämisen muistoja ”perittäin”. Nimitäin täällä päin Suomea kyläkunnat ovat tyyppiä Mutkalan perä, Hepomäen perä, Lauttaperä.
Ja siinäpä sitten ne ongelmat olivatkin. Kun kertomuksia on äkkiä laskien 160 ja niiden sisältö vaihtelee pikkumuistoista laajempiin kokonaisuksiin ja kun samat asiat toistuvat eri kertojien teksteissä, niin sillisalaattiahan siitä tulee. Mutta sillisalaattiakin on monen laista. Joidenkin tuote on todella nimensä mukaista, mutta toisten sillisalaatti on kuitenkin edes jossain määrin jäsenneltyä.
Oletan, että toimituskunta oli vakaasti päättänyt kuulla kertojien ääntä ilman, että olisi ryhtynyt niistä toimittamaan selkeää loogista kokonaisuutta. Tätä päätöstä on syytä kunnioittaa. Nyt teos on paketti, jossa todella kuullaan se, mitä sen tekoon osallistuneet ovat halunneet elämästään kertoa, pieniä ja suuria asioita, iloja, suruja, muistoja menneistä, muistoja toisista, muistoja, muistoja. Ja pitää pitää mielessä, että kyläkirja on tarkoitettu kyläläisille, siellä vielä asuville, sieltä pois muuttaneille ja tietenkin myös uusille sukupolville kertomukseksi siitä, miten näillä perillä on eletty.
On ehkä niin, että tulevaisuus sinänsä ei ole mitenkään jännittävä, jännittävämpää on nähdä, miten on ennen eletty, ajateltu, toimittu, ja miksi. Sieltä löytyy se käsite, jota kutsutaan traditioksi. Oikeustieteessä traditio merkitsee hallussa olevan omaisuuden siirtoa, jossa luovuttajan valta lakkaa ja luovutuksen saajan valta alkaa. Kun tätä soveltaa kulttuuriin, kuten tässäkin teoksessa, elämänkokemuksen siirto uudelle sukupolvelle merkitsee omistetun tiedon luovuttamista toiselle edelleen jalostettavaksi. Ja juuri traditiohan ohjaa meitä tulevaisuuteen.
Lassi Saressalo