Kaunista käsillä

Käsityön taikaa

Heino, Alpo ja kirjoittajatyöryhmä: Kaunista käsillä. Käyttöön, juhlaan ja koristeeksi. Köyliist 15. Köyliö-seura 2019. 256 s.

Pitipä oikein Fennicasta tarkistaa, mitä tämä Köyliist 15 oikein tarkoittaa. Jos en aivan ole hakoteillä, tarkoittaa se Köyliö-seuran viidettätoista julkaisua.

Jokainen varmaan tietää, mitä ovat kapiot ja että sulhasmies, jos morsiamen itselleen halusi, väsäsi (tai hankki) tälle kauniin rukinlavan tai muun esineen ikään kuin kihlajaislahjaksi. Kapioista sulhanen (ja anoppi) näki, mikä vaimo ja miniä oli käsistään – ne nimittäin pyrittiin aina tekemään itse. Kapioarkku olikin se, minkä miniä uuteen kotiinsa kannatutti – ehkä lehmän tai lampaan myötä.

Entisaikaan maaseutukulttuurissa tehtiin kaikki pääsääntöisesti itse. Tai ainakin kaikki se, mihin käsityötaidot riittivät. Naiset pääasiassa puuhailivat tekstiilityön kanssa. Aina lampaiden keritsemisestä tai pellavan loukutuksesta lankojen valmistukseen ja sitä kautta neulomiseen tai kutomiseen. Tyhjin käsin ei emäntä eikä miniäkään saanut olla, aina piti tehdä jotain hyödyllistä.

Miehet taas askartelivat puu- ja metallitöiden kanssa, joka talossa (tai melkein jokaisessa) oli kotiahjo, joskus pajakin, iltapuhteella veisteltiin puutavaraa, astioita, huonekaluja, vakkoja, pärekoppia, tuohitöitä. Ja isojen tehdessä oikeita käsitöitä lapset katsoivat, kokeilivat ja oppivat ja ennen pitkää heistäkin tuli käsityötaidon osaajia, kuka enemmän, kuka vähemmän taitavia.

Se mitä ei osattu tai haluttu itse tehdä, voitiin hankkia maakäsityöläisiltä. Oli kyläseppää, suutaria, kraataria, oli osaavia maton- tai ryijyntekijöitä, pottimaakareita ompelijoita, puuseppiä, oli nahkureita, valjaiden ja satuloidentekijöitä, oli taitajia jokaiseen tarpeeseen.

Kaikesta tästä osaamisesta köyliöläiset ovat koonneet kauniin teoksen, joka esittelee entistä ja nykyistä osaamista. Tarina alkaa kotiseutumuseosta, Tuiskulan Torpparimuseosta, jossa miljöökuvissa nähdään käytännössä kaikki se, mitä kotitalouksissa ennen vanhaan tarvittiin. Ja pääasiassa itse tehtynä tai paikallisten osaajien tekeminä.

Tästä johdantoartikkeliksi ymmärtämästäni seuraa mielenkiintoinen katsaus puumerkkeihin, kansanomaisiin ”nimikirjoituksiin”, joilla osoitettiin omistusoikeus tehtyyn tuotteeseen, ja jotka aikojen ja kirjoitustaidon osaamisen myötä muuttuivat nimikirjaimiksi, joilla tuotteet merkittiin, ”nimikoitiin”. Kun vielä otetaan vauhtia Emil Cedercreutzin museosta ja sen Maahengen temppelin kokoelmista, ollaankin valmiit siirtymään nykypäivän käsityötaitajiin ja heidän tuotteisiinsa.

Lyhyissä tekstiartikkeleissa tutustutaan niin ryijyntekijöihin, korutaiteilijoihin, puukkomaakareihin, sorvareihin, matonkutojiin, perinnevaatetaitajiin, ompelijoihin, ITE-taiteilijaan, perhonsitojaan, verhoojaan, käsityökerholaisiin, lasitaiteilijoihin, nukentekijään, posliinimaalariin, nyplääjään ja jopa kirkkotekstiilitaiteilijaan. Ja moneen muuhun. Myös pistäydytään lasten nykypäivän käsityöopetukseen ja heidän käsityötaidon tuotteisiinsa.

Jokaista henkilökohtaista tekstiä täydentävät huolellisesti otetut ja selkeät valokuvat, joiden ottajat on huolellisesti mainittu. Tämän kaiken saattaa kauniiksi paketiksi graafisen ilmeen toteuttaja Simo Nummi.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Köyliö-seura