Menneitä ja muistoja

Historiaa ja ennen kaikkea kuvia

Asemanseudun historiatyöryhmä: Menneitä ja muistoja. Ylistaron Asemanseudun historiaa. Isokyrö 2010. Kuvateokset Menneitä ja muistoja. I – IV. Asemanseudun historiatyöryhmä: 2014–2019. Tekstiosa 520 s. Kuvateokset 765 s.

Etu- ja takakansien sisäsivuilla on kartta. Tai pikemminkin peitepiirros, johon on piirretty tieverkosto ja numeroitu kirjan loppusivuilla luetellut paikkakohteet. Aluksi kartta hämäsi. Se ei oikein millään sopinut siihen mielikuvaan, joka ohiajaneella oli Ylistaron asemanseudun sijainnista. Mutta kun karttaa käänsi oikealle 90 astetta, niin että sen länsireuna muuttui karttapohjoiseksi, kuva selvisi.

Ylistaron asemanseutu on Seinäjoelta lähtevän E18-tien eteläpuolella, luonnollisesti radan varressa noin kahden kilometrin päässä Ylistaron entisestä kuntakeskuksesta. Asemanseutu ulottuu teoksen kartan mukaan Könnintien molemmin puolin toistakymmentä kilometriä Ilmajoen suuntaan. Itse tarina luonnollisesti keskittyy Asemanseudun ”ydinkeskustaan” ja sen elämään katuverkoston seutuville.

Kylähistoria ei tekijöittensä mukaan noudata mitään säännöllistä hierarkkista järjestelmää, mutta onhan siinä logiikan vuoksi alussa kuvattu ihmisen tuloa Ylistaron maisemiin ja Asemanseudun tienoille, kerrottu vanhoista Vittingin kaivoksista, joista kaukaisin oli Hopiavuorella, johon kirjan karttakin päättyy. Kaivokset palvelivat Isonkyrön Orisbergin ruukkia 1600-luvulla. Varsin pian teksti kuitenkin siirtyy kohti nykyisempiä aikoja. Rautatie itse asiassa nosti Asemanseudun esille.

Kun rataa Östermyrasta Nikolainkaupunkiin (Seinäjoelta Vaasaan) suunniteltiin, sen välille määrättiin kolme rautatieasemaa: Kaukola, Tervajoki ja Laihela. Rataa rakennettiin vuosina 1881–1883. Nimi Kaukola muutettiin vuonna 1891 Ylistaroksi, koska Karjalankannaksella oli jo Kaukola-niminen asema. Ja onhan Ylistaro jotenkin pohjalaisempi kuin lempeäntuntuinen Kaukola.

Ylistaron kunta lakkasi olemasta vuonna 2009, kun se, Nurmo ja Seinäjoki muodostivat uuden Seinäjoen kaupungin.

Kirjatyöryhmän työskentely on osoitus talkootyön, kökkötyön, voimasta. Muutama innostunut otti asian esiin Aseman koululla järjestetyssä kyläkokouksessa, ja ideaa lähdettiin viemään eteenpäin Kyrönmaan Opiston kanssa. Se otti Asemanseudun historian ja kertomusperinteen tallentamisen kurssiohjelmaansa vuonna 2005. Yhteys opistoon katkesi kuntaliitoksen myötä, mutta historiapiiri jatkoi itsenäisesti tavoitteenaan saada koottua kyläkirja.

Apua saatiin kertojilta ja kirjoittajilta, ja teoksesta muodostuikin eräänlainen antologia, jonka ytimenä on historiatyöryhmän uupumaton aherrus viikoittaisissa tapaamisissa. Kirja valmistui vuonna 2010. Se on rakenteeltaan sinänsä yllätyksetön, historiadokumentointiin kytketään omakohtaisia muisteluita, säilyneitten asiakirjojen kertomaa niin viranomaisten kuin erilaisten kansalaisjärjestöjen arkistoista sekä liikelaitosten historiikkimateriaaleista.

Lehdistömateriaali tarjoaa myös ajankohtaistietoa, lähinnä onnettomuusuutisia. Näin syntyy kokonaisuus, hajanainen, mihin tavallaan oli pyrittykin, mutta hajanaisuudessaan arkipäivän historiaa hyvin kuvaava ja ihmisten äänille tilaa antava, taitoltaan ehkä vähän puiseva kokonaisuus. Se palkitsee kyllä kokoajansa.

Keruutyön yhteydessä, heti sen alkuvaiheessa, saatiin koottua noin 700 valokuvaa. Niistä vain pieni osa mahtui tekstikirjaan, ja niinpä pian kyläkirjan ilmestymisen jälkeen työryhmä päätti jatkaa työtään kokoamalla lisää valokuvia kotialbumeista.

Niitä kertyi ja kertyi, kunnes päätettiin julkaista kirjaa täydentävä valokuvaliite Menneitä ja muistoja. Ylistaron Asemanseudun historiaa. Kuvakirja osa I. Se että julkaisulle, joka ilmestyi vuonna 1914, annettiin osanumero, tarkoitti sitä, että lisääkin on tuossa. Ja vuoteen 2019 mennessä olikin saatu julkaistua kaikkiaan neljä kuvakirjaa kertomaan Asemanseudun kulttuurimaisemasta ja siellä elävistä ihmisistä, toiminnasta ja elämästä yleensäkin.

Melkoinen saavutus muuttaa kotiseutuarkistoksi muotoutuvan kuvakokoelman muoto julkaisuiksi, joita kuka tahansa voi kotonaan tai kylässä selata ja niistä keskustella menemättä arkistotilaan hakemaan kuvia. Kuvakirjojen logiikka on samanlainen kuin tekstikirjan. Antaa tulla ja tehdään miltä tuntuu. Tämä positiivisessa mielessä sanottuna. Kun kuvia kertyi julkaisujen välilläkin, on selvää, että samat teemat – joskaan eivät kuvat – toistuvat.

Se ei selaajaa häiritse, tuleepahan erityisesti rautatieaseman nurkat tutuiksi (huom. rautatieasema – ei juna-asema!). Tosin kolmas kuvakirja keskittyy lähinnä koulutoiminnasta kertovaan kuvasatoon, josta osa, lähinnä viime hetkellä ennen julkaisemista löydetyt asiakirjadokumentit liitettiin neljännen niteen loppuun.

Kuvan henkilöitä on pyritty tunnistamaan mahdollisimman paljon ja useimmissa on ainakin summittainen ajoitus. Sen sijaan mistään ei käy ilmi kuvien omistajien tietoja. Oletan, että kaikki kuvat on luovutettu korvauksetta ja vaateitta kirjatyöryhmälle, joka tiettävästi on tehnyt saamistaan 3000 kuvasta digitaalisen kuva-arkiston ja kuvista omat (julkaisemattomat) dokumenttiluettelonsa. Tai ainakin niin pitäisi olla. Mutta yleensä tällaisissa kuvajulkaisuissa mainitaan, kenen ”kotiarkistosta” kuva on saatu julkaistavaksi.

Aikamoinen sankariteko asemanseutulaisilta.

Lassi Saressalo