Perunkajärvi kuvin ja sanoin
Elämää Lapissa
Kallio, Antti ja kirjatyöryhmä: Perunkajärvi kuvin ja sanoin. Perunkajärven historiaa. Perunkajärven kyläyhdistys 2019. 257 s.
Kun ajelee Rovaniemeltä nelostietä Sodankylän suuntaan, täytyy Apukan kylän kohdalla hidastella ja Olkkajärven kohdalla kääntyä vasempaan tielle numero 19745, Perunkajärventie. Sitä pitkin pääsee Perunkajärvelle. Järven kaakkoispäähän on Rovaniemeltä noin 40 kilometriä ja siellä tie haarautuu kahtia, toinen haara jatkaa järven länsirantaa ja toinen (Perunkajärven itäpuolentie) nimensä mukaisesti itärantaa. Järven ympäri ei kannata ainakaan autolla yrittää. Tietä ei järven yläpäässä ole.
Tämän järven rantamille alkoi syntyä Perunkajärven kylä – hajakylä pohjoiseen malliin. Ensimmäinen uudistila, Perunganniemi nimeltään, perustettiin järven rannalle vuonna 1784. Seuraavien vuosikymmenten myötä järven rannoille syntyi uusia tiloja ja taloja, ja niitä on tällä hetkellä 33 kappaletta. Harvakseltaan siellä täällä pitkin kauniin järven rantoja.
Näistä taloista ja niiden asukkaista kertoo kyläläisten Antti Kallion johdatuksella laatima kyläkirja. Sen rakennuspuina ovat valokuvat, jotka muodostavat teoksen pääasiallisen annin. Kunkin talon historiasta kertovat valokuvien lisäksi myös tiiviit sukujohdokset.
Työprosessi on muistakin kyläkirjoista tuttu: herää ajatus koota yhteen valokuvia eri omistajilta ja kokoontua tunnistamaan kuvan henkilöitä ja samalla muistelemaan menneitä ja kertomaan nuoremmille entisestä elämästä. Jo ensi tapaaminen herätti innostuksen ja kuvia alkoi keräytyä yhä runsaammin. Rovaniemen kansalaisopisto järjesti kyläläisille kurssin, jossa opiskeltiin kuvien digitointia ja tallentamista; syntyi ajatus valokuvakirjasta. Ja kun tämäkään ei enää riittänyt lähdettiin täydentämään kunkin talon taustoja sukuhistorioilla ja henkilötarinoilla ja lopulta myös kokoamaan muisteluksia entisestä elämästä Perunkajärvellä.
Matkaaminen kirjan kanssa ympäri järven tuo eteemme Lapin suomalaiskylän historian tiiviisti talo talolta, suku suvulta niin, että ulkopuolista tiedon tiiviys heikottaa. Jonkinlaiset sukutaulut olisivat ehkä helpottaneet kokonaisuuden hahmottamista, mutta sukutaulukirjastahan ei ole kysymys. Kysymys on ennen kaikkea kuvadokumentaatiosta, jossa menneisyys ja uudempi aika kohtaavat.
Kuvateoksesta, jossa nähdään vanhat patriarkat pönöttämässä talonsa edessä, juurevat kaiken osaavat emännät yhtä vakaina katsomassa liikkumatta kameraa, löydämme vanhoja rakennuksia, joita ei enää ole, uudisrakennuskuvia, ihmisiä, kotieläimiä, työkuvia, jotka kertovat arjen aherruksesta, juhlakuvia merkkipäiviltä, häistä, hautajaisista ja ihan vaan tavallisia perhekuvia, joita varmaan viime vuosisadan alun kiertävät valokuvaajat ovat ottaneet. Vaan löysipä tämän kirjoittaja kuvista myös äitinsä sukujuuria!
Toinen osa kuva- ja kertomussadosta on rakennettu työn ja työnteon ympärille. Tarkastellaan maatalouden arkipäivän tekemisiä, niittoa luonnonniityllä, nähdään sapilaat ja kuivataan matala mutapohjainen Kiiskijärvi. Tehdään uittotöitä, kunhan ensin on konesavotalla hommattu uittotavara jokivarteen ja ihmetellään kylän ensimmäistä traktoria ja autoa. Käydään koulua ja poseerataan luokkakuvissa, rakennetaan koulutalo ja jätetään se tyhjäksi. Ja kuten suomalaisessa kyläkirjassa aina, eletään sotavuodet niin rintamalla, kotiaskareissa ja lappilaisille tutulla evakkomatkalla saksalaissodan aikana.
Kaiken kaikkiaan eletään lappilaista arkea ja juhlaa. Ja vaikka matka kylälle tuntuu pitkältä, raikuvat siellä moottorisahat ja paukkuvat vasarat. Kylä elää nousevaa mökki-/kakkosasuntorakentamisen buumia!
Mutta vieläkin tarkempi olisi työryhmä saanut olla. Kuvista puuttuu pääsääntöisesti tekijän-/omistajanoikeusdokumentointi ja varsin usein edes summittainen ajoitus. Molemmat ovat varmaan olleet selvillä, mutta kuvadokumentoinnin lakeihin kuuluu näiden huomioiminen ja vieminen kuvateksteihin tai liitteisiin. Se on myös myöhemmän tutkimuksen ja kuvien käytön kannalta keskeistä!
Lassi Saressalo
Tiedustelut: Perunkajärven kyläyhdistys