Passarilla ennen vanhaan

Sukukronikkaa kerrakseen

Juvankoski-Mäkelä, Sini: Passarilla ennen vanhaan. Muistoja ja muistikuvia Hattulan kylän Passarin talosta vanhassa Pusulassa, nykyisellä Lohjalla. Lisiä Lohjan pitäjänkertomukseen CIV. Keuruu 2018. 560 s.

Sukutilakunniakirja on kunniamaininta, jonka myöntää nykyään ProAgria Keskusten Liitto. Sen voi saada vähintään kaksisataa vuotta saman suvun hallussa olevan maatilan omistaja. Ajatus on alkujaan lainattu Ruotsista, jossa sukutilakunniakirjoja alettiin jakaa vuonna 1929.

Jo vuonna 1931 sen aikainen Maatalousseurojen Keskusliitto otti tehtäväkseen sukutilakunniakirjojen jakamisen antaakseen julkisen tunnustuksen samaa tilaa pitkäaikaisesti hallinneille suvuille, herättääkseen kunnioitusta esivanhempien työtä kohtaan ja vahvistaakseen uusienkin sukupolvien kiintymystä kotikontuun. Ensimmäiset sukutilakunniakirjat luovutettiin Raumalla Satakunnan maanviljelysseuran maatalousnäyttelyn yhteydessä 31. heinäkuuta 1931.

Sini Juvankoski-Mäkelän pirtin seinällä riippuu kyseisenlainen sukutaulu. Hänen kotitilansa ensimmäinen tunnettu isäntä on ollut Antti Pekanpoika, joka hallitsi tilaa vuosien 1539 ja 1574 välisenä aikana. Nyt omistajana oleva sukupolvi, Sini Jormantytär Juvankoski puolisonsa Petri Mäkelän kanssa on seitsemästoista tilaa hallinnut saman suvun jäsen. Vain kerran, vuosien 1832 ja 1867 välisen ajan, on haltijana ollut toinen nainen, Maija Leena Kaapontytär Hilden.

Tästä voisi käsillä olevan Passarin tilan tarina alkaa. Se on itse asiassa alkanut siitä, kun Sinin mummi ryhtyi näyttämään hänelle vanhoja valokuvia. Kuvia oli paljon eikä mummikaan tiennyt nimetä kaikkia, joita kuvissa esiintyi. Haettiin yhdessä tietoa sukulaisilta ja kylänväeltä. Sini uppoutui vanhojen kaivelemiseen koko sydämellään, kolusi vintit ja aitat, löysi kirjeitä, asiakirjoja ja lopulta ajautui sukututkijan loppumattomalta tuntuvaan kierteeseen.

Oli päästävä mahdollisimman kauas ajassa taaksepäin, pyrittävä hallitsemaan laaja asiakokonaisuus ja saatava nimien ja vuosilukujen täytteeksi kertomuksia entisestä elämästä, oli rakennettava konteksti.

Tämä ”pakko” vei eteenpäin. Se johti arkistoihin, tuomiokirjoihin, joissa entisestä elämästä kerrottiin – toki vähän kummallisesti vain pahanteon, oikeuskiistojen ja rangaistusasiakirjojen teksteissä. Nämä ovatkin herkullista kerrontaa aikakausien vierinnästä, kun siihen samalla haetaan taustatietoa historiantutkimuksesta, joka asettaa yksityiskohdat laajempiin konteksteihin.

Uudempaan aikaan tultaessa asiakirja-aineisto luonnollisesti laajenee niin valtakunnanlaajuisiin kuin tietenkin myös seurakunnan, kunnan ja eri laitosten, yritysten ja yhteisöjen arkistoihin. Uusin tieto on elänyt myös lehdistömateriaalissa ja suullisessa perinteessä. Kaiken tämän tekijä on kiitettävästi ottanut haltuunsa.

Ja näin syntyi laaja, neljäsataa vuotta paikallista, alueellista, valtakunnallista ja kansainvälistäkin historiaa sisältävä kertomus nykyisen Lohjan kaupungin Hattulan kylän Passarin tilan vaiheista. Tila kulkee kunniakirjassa nimellä Passiarin (niin kuin kirjan alaotsikossakin) ja on asiakirjoissa muissakin muodoissa, mutta on jo 1600-luvun alkupuolella joka tapauksessa vakiintunut talon nimeksi. Nimen alkuperää ei ole selvitetty.

Alkuvuosikymmenet ja -sadat elävät omaa aikaansa ja Juvankoski-Mäkelän on onnistunut rakentaa hajanaisistakin oikeudenkäyntipöytäkirjoista juoksevaa tarinaa, jossa itse oikeusprosessit toimivat katalysaattorina laajempiin ajankuvauksiin elämästä eri vuosisatojen länsiuusimaalaisessa maalaisyhteisössä. Juoksevan tekstin lomaan on taitettu tietolaatikoita, joilla selvitetään joitakin yksityiskohtia tai annetaan kuvaa laajemmista kokonaisuuksista, joihin itse tarina liittyy.

Myös selvät folkloreainekset on haluttu tuoda omina teksteinä selvästi esiin. Kun siirrytään haltijasuvusta uuteen, tuodaan lukijalle aikakauteen ja päähenkilöön liittyvää sukututkimustietoa, joten usein sukututkimuskirjoissa mahdottomalta tuntuvaa ”kartalla pysymistä” on selvästi helpotettu ja yksinkertaistettu.

Kun on selvää, että ennen 1800-luvun loppuvuosia ei valokuvamateriaalia ole voinut olla käytössä, tekijä on ratkaissut kuvituksen tuomalla mukaan lähinnä eri ulkomuseoiden rakennusten kuvia ja yksityiskohtia, vaikka ne eivät juuri kyseiseen Passariin kuuluisikaan.

Kun kuvissa ei ole lähdetietoja, vaan nämä tarjotaan kootusti kirjan lopun kuvaluettelossa, saattaa ratkaisu aluksi oudostuttaa. Samoin valokuvamateriaalin ajoituksessa tekstisivuilla on horjuntaa, mutta toki ajoitus toimii, kun yhdistää kuvan ja tekstikerronnan. Kaiken kaikkiaan kuvitus on rikasta ja kertoo omaa tarinaansa tekstin rinnalla.

Ulkopuolisen on vaikea lähteä arvioimaan sitä, mitä kirjassa on liikaa ja liian vähän. Päällisin ajatus ja vaikutelma on, että niin kauan, kun sisältöä on haettu aikojen takaa tallennetusta arkistoaineksesta, lukija jaksaa elää sujuvan tekstin mukana, mutta tultaessa 1900-luvulle alkaa tekstimassa painaa, ja sen ”omaksuminen” vaatii jo läheisempää suhdetta kerronnan kohteisiin.

Jälleen kerran tätä ja tämän tyyppisiä teoksia lukiessa tulee mieleen, olisiko kuitenkin ollut mahdollista tiivistää ja jättää jotain pois. Toisaalta tällainen teos niille, joita se läheisimmin koskee – kerrontakohteita, ihmisiä ja tapahtumia lähellä oleville sukuun kuuluville, ystäville ja kylänmiehille – ei olekaan kertalukemiseksi tarkoitettu. Se on eräänlainen kooste kaikesta siitä, ja sen taustoista, mitä lukijan ja kokijan omaan elämänpiiriin kuuluu ja siihen voidaan palata aina tarvittaessa, virittää keskustelua, elävöittää omia muistoja ja jatkaa kerrontaa sellaisten kanssa, jotka jollain toisella tavalla liittyvät pääkertomukseen.

Ja onhan tämän teoksen itseisarvo myös siitä, että se on perannut laajan arkisto-, dokumentti- ja muistiaineiston kokonaisuudeksi, jota voidaan myöhemmin käyttää hyvin työstettynä lähteenä Lohjan seudun ja länsiuusimaalaisen talonpoikaiskulttuurin muutoksen tutkimuksessa.

Nostan korkealle hattuani kiittääkseni Sini Juvankoski-Mäkelää tekemästään tutkimus- ja kirjoitustyöstä. Vielä korkeammalle hattu nousee, kun tietää, että informatiivinen ja kaunis taitto on sekin hänen osaamisalaansa.

Lassi Saressalo