Fiskars on aina Fiskars

Teollisuuskompleksista kulttuurikohteeksi

Sairinen, Rauno: Fiskars on aina Fiskars. Työläiselämää ruukkiyhteisössä. Omakustanne 2022. 254 s.

Ympäristöpolitiikan professori, paikallishistorioitsija Rauno Sairinen on asunut Fiskarsin alueella vuodesta 1995 ja on seurannut teollisuuslaitoksen muuttumista nykyiseksi käsityöläisten, taiteilijoiden, tutkijoiden ja eri alojen etätyöläisten asuttamaksi yhteisöksi ja houkuttelevaksi matkailukohteeksi. Vaikka vuonna 1649 toimintansa aloittaneesta Fiskarsin ruukista on kirjoitettu paljon, lähinnä teollisuushistoriaa, ei sen varsinaisista asukkaista, teollisuustyöväestöstä, ole laadittu asiantuntevaa tutkimusta. Sairinen on paitsi tutustunut laajalti Fiskarsin ja suomalaisen metalliteollisuuden historiaan myös haastatellut itse ja käyttänyt muitten tekemiä haastatteluja laatiessaan kertomusta ruukin ihmisistä heidän loppujen lopuksi aika pienessä maailmassaan.

Taustoja

Ruukki perustettiin siis vuonna 1649 ja se käytti aluksi raaka-aineenaan järvimalmia, mutta pian huomattiin, että se ei riittänyt. Rautamalmia alettiin tuoda Ruotsista Utön kaivoksilta. Malmilotjia saatettiin uittaa alkuvuosina suoraan ruukin alueelle, sittemmin maannousu muutti tilannetta ja Pohjankurun satamasta tuli malmisatama, jonne 1890-luvulla rakennettiin kapearaiteinen rautatie. Aluksi ruukki tuotti rautatuotteita, sittemmin 1700-luvulla siirryttiin jalostamaan kuparia. Raaka-ainetta saatiin nyt lähellä sijaitsevasta Orijärven kuparikaivoksesta ja Karjalohjan sulattamosta. Fiskarsia kutsuttiinkin pitkään kuparipajaksi.

1800-luvun alkupuolella tehtaan patruuna John von Julin palautti raudan ruukin päätuotteeksi. Fiskarsiin perustettiin Suomen ensimmäinen hienotaepaja vuonna 1832 ja konepaja vuonna 1836. Ensin mainittu aloitti kotimaisen veitsi- ja saksiteollisuuden ja jälkimmäinen on tullut tunnetuksi nimenomaan auroistaan. 1800-luku oli sekä suurten taantumien että teknisen kehityksen aikaa. Vuosisadan lopulla Fiskarsista oli tullut laaja-alainen metalliteollisuuskonserni. Toiseen maailmansotaan tultaessa Fiskars-yhtymässä oli kaikkiaan seitsemän eri yritystä. Mutta ruukki oli muutakin. Sillä oli laajat metsävarannot ja ruukin maataloustuotanto on aina ollut kehityksen kärjessä.

Ruukkipaternalismin aikaa

1800-luku oli aikaa, jolloin Fiskarsissa, kuten muissakin teollistuneissa pienyhteisöissä oli selkeä luokkajako. Hierarkiassa korkeimmalla olivat omistajasuvun edustajat, erityisesti ruukinpatruuna. Hänen ympärilleen sukupolvesta toiseen kulkee suuri kertomus ylhäisestä isällisestä hahmosta, joka ajalle tyypillisesti kohteli työntekijöitään hyvin, mutta samalla vaati heiltä paljon. Tehtaan johdon alla elivät ja töitään tekivät insinöörit, työnjohtajat ja muu johtoporras. Seuraavana olivat ammattimiehet, metalliteollisuuden mestarit ja sepät, joista joidenkin sukutaulut johtivat Keski-Euroopan teollisuusalueille.

Tavallinen työväki eli omaa elämäänsä ruukin tarjoamissa vaatimattomissa asunnoissa, sai niukan rahapalkan, mutta myös tonttimaata perunapelloksi, mahdollisuuden kotieläinten pitoon ja kohtalaisen turvatun elintason. Työläissukujakin voidaan laskea useammassa sukupolvessa. Alimpana tässä kastijärjestelmässä olivat ruukin maataloustyöntekijät, ”navettaväki”, usein suomenkieliset muualta ruukin pelloille ja navettoihin hakeutuneet. Mutta ruukki tarjosi työn ja toimeentulon lisäksi, lääkintähoidon ja jopa vuodesta 1823 yksityisen kansakoulun, jossa pulpeteissaan istuivat niin keskiportaan kuin työläistenkin lapset.

Aina toiseen maailmansotaan asti Fiskars oli pääasiallisesti ruotsinkielinen teollisuusyhteisö, joskin suomenkielisten osuus vuosikymmen toisensa jälkeen oli lisääntymässä. Eikä kaksikielisyys haitannut yhteistä vapaa-ajanviettoa. Ruukki järjesti juhlapäivinä ohjelmaa koko väestölle: juhannuksen vietto, uuden vuoden vastaanotto, laskiainen ja vapunvietto kokosi ruukin väen yhteen. Järjestettiin tanssiaisia, joissa syntyi uusia ruukkipariskuntia ja -perheitä, katseltiin elokuvia, harrastettiin palokuntatoimintaa ja torvisoittoa.

Kohti nykyaikaa

Ensimmäinen maailmansota ja työväen järjestäytyminen muuttivat tuon perinteisen ruukkiyhteisön luonnetta. Samalla kun pienestä Fiskarsista alkoi kasvaa suuri konserni, muuttui myös johtoportaan ja työväestön suhde. Työväki järjestäytyi ajamaan etujaan ja vanha patruunakulttuuri väistyi. Onneton punakapina tulehdutti välit pitkäksi aikaa, vaikka tehtaan työläisiä yritettiinkin pelastaa kurjalta kohtalolta vankileireiltä. Mutta elämä jatkui. Maailmansotien välillä taantuman hiljentämä Fiskars lähti jälleen nousuun, modernisoituva maatalous tarvitsi uusia tekniikoita ja maatalouskoneita, joihin Fiskars erikoistui. Työväestön järjestäytyminen toi uudenlaista yhteistoimintaa omistajien ja työväestön välille, nyt ei enää ”patruunan armosta” vaan yhteistyössä.

Nykyaika merkitsi myös muita muutoksia. Konserni laajeni ulkomaille asti ja Fiskarsin ruukin merkitys teollisuuslaitoksena väheni ja lopulta hiipui. 1960-luvun muuttoliike Ruotsiin vei ruotsinkielistä väkeä pois ja tilalle muutti suomenkielistä työvoimaa, ja Fiskars suomenkielistyi. Kun 1970-luvulla varsinainen teollisuustuotanto Fiskarsissa lakkasi, muuttui myös ruukkiyhteisön sosiaalinen ilme. Vanhat työntekijät katselivat eläkeläisasunnoistaan, kuinka Fiskars-yhtiö tietoisesti lähti kehittämään ruukista sitä taiteilijoiden ja käsityöläisten yhteisöä, jollaisena me sen nykyisin tunnemme. Koska Pohjan kunnan metalliteollisuuden vaatima asuinrakentaminen keskittyi kirkonkylälle, jäi Fiskarsin vanha rakennuskanta koskemattomana uusien asukkaiden restauroitavaksi. Ruukkimiljöö säilytti vanhan ilmeensä.

Lopuksi

Rauno Sairinen kuvaa teoksessaan Fiskarsin ruukin elämää reilun sadan vuoden ajalta 1800-luvun puolivälistä alkaen. Hän sananmukaisesti astuu ruukkilaisten keskuuteen, kuuntelee ja kuvaa heidän elämäänsä ja sen muuttumista humaanilla tavalla. Kirjan hienouksiin kuuluu tasokas kuvitus, joka myötäilee tekstiä sitä täydentäen. Myös tekstien lomaan sijoitetut henkilökuvat, pienelämänkerrat, tuovat ihmisen lukijan lähelle. Pauliina Nykäsen taitto on hienostunut. Sairinen käyttää nootitusta harkiten, mutta tarpeen mukaan ja tarjoaa lukijalle runsaan lähdekirjallisuuden, arkistolähteet ja haastattelutiedot. Kirja vastaa oivallisesi alaotsikkoaan: Työläiselämää ruukkiyhteisössä.

Lassi Saressalo