Tuhon vai pelastuksen äärellä?

Suomalaiseen rakennusperintöön kohdistuu parhaillaan kaksi isoa päinvastaisiin suuntiin kulkevaa virtausta. Toinen virtaus ehdottaa, että rakennuksia purettaisiin enää vain poikkeustapauksessa. Toinen taas pyrkii helpottamaan rakennusten purkamista.
Julkinen valta on pyrkinyt viime aikoina erityisesti helpottamaan rakennusten purkamisen synnyttämää byrokratiaa rakentamislakiin tehdyin muutoksin. Lisäksi syrjäseuduille on ehdotettu jopa purkuavustuksia, jotta tyhjilleen jääneistä julkisista rakennuksista syntyneet kustannukset saataisiin hallintaan.
Iida Kalakoskella riittää empatiaa syrjäseutujen tilanteelle, vaikka moni varmasti katsoisi hänen edustavan säilyttävää suuntausta.
Polarisaatio huolestuttaa Kalakoskea. Mitä jos puheet kaikkien rakennusten lähtökohtaisesta säilyttämisestä synnyttää vastareaktiona valtavan purkuliikkeen?
”On helppo päivitellä soterakennusten purkamista Helsingistä tai Tampereelta käsin, mutta syrjäkylillä on ihan toinen todellisuus”, Kalakoski huomauttaa.
Iso ja voimistuva ajattelutavan muutos
Haastattelun ideana on luoda Kalakosken kanssa katsaus siihen, minkälaisen maailman ja kulttuuriperinnön olemme jättämässä tuleville sukupolville – ja konkreettisesti Kalakosken kolmelle lapselle, joista nuorin on tullut tutuksi rakennusperintökentälle osallistumalla alan tapahtumiin ja paneelikeskusteluihin äitinsä kanssa.
Kalakoski kertoo kasvaneensa isänsä rakentamassa hienossa Siporex-talossa, mutta kadehtineensa jo nuorena niitä, jotka asuivat vanhoissa taloissa. Arkkitehdiksi hän päätti opiskella, koska piti piirtämisestä ja jokin järkevä ammatti piti keksiä.
2000-luvun arkkitehtiopetus oli taiteellisesti virittynyttä ja keskittyi uuden luomiseen. Ekologisuus tarkoitti uudisrakentamiseen liittyviä teknisiä ratkaisuja.
”Ihmettelin, mitä minä täällä teen”, Kalakoski kertoo.
Tieto ja ymmärrys linkittyy rakennettuun ympäristöön
Kalakoski kertoo olleensa jo pitkään huolestunut rakennusten purkamisesta ja rakennuksiin liittyvän materiaalisen, älyllisen, kulttuurisen ja taiteellisen varannon tuhoutumisesta.
Arkkitehtuurin historian opintoihin liittyvänä sattumien summana hän pääsi opintomatkalle Roomaan ja päätti erikoistua rakennushistoriaan. Silloin hän koki vielä olevansa marginaalissa alallaan. Vuosien mittaan ajattelutapa muuttui.
Tampereen yliopiston arkkitehtuurin oppiaineessa on tapahtunut kymmenen viime vuoden aikana iso ja alati voimistuva käänne säilyttämisen ja uudelleenkäytön suuntaan. Samoin kuuluu käyneen ainakin Aalto-yliopistossa.
”Huomasin yhtäkkiä olevani valtavirrassa etsimässä mielekkyyttä ja perusteluita rakennusten säilyttämiselle. Käsitys arkkitehdin ammatista on laajentunut paljon ja pelkästä uudisrakennusten suunnittelusta haaveilee enää harva opiskelija”, Kalakoski toteaa.
Käännettä kuvaa hyvin se, että Kotiseutuliitto sai juuri koottua yhdessä Arkkitehtiliiton, Museoliiton ja Viherympäristöliiton kanssa rakennusperintöä koskevan tietopaketin, jota Kotiseutuliiton jäsenistö voi hyödyntää kuntavaalien alla käytävissä keskusteluissa. Haastattelussa tulee esiin aivan samoja asioita kuin mitä on ollut esillä tietopaketin kokoamisen taustakeskusteluissa.
1980-luvun isot julkiset rakennukset ovat usein vaikeita pelastaa
Rakennusperinnön kannalta suomalaisessa yhteiskunnassa on käynnissä huolestuttavia muutoksia, kun vähenevä väki pakkautuu kasvualueille. Toisaalla poistetaan kouluja käytöstä lasten vähyyden vuoksi, toisaalla taas rakennetaan uusia. Kunnantaloja ja virastotaloja jää pois käytöstä.
Somat kyläkoulut eivät erityisesti huoleta Kalakoskea. Niille löytyy usein käyttöä taiteilijoiden ateljeina, asuinrakennuksina tai kylän omaan käyttöönsä hankkimina tiloina.
”Sen sijaan useimmat toisen maailmansodan jälkeen rakennetut koulut ovat volyymiltaan niin isoja, että yksittäinen toimija ei voi niitä enää helposti pelastaa.”
1970-luvun rakennuksista on puhuttu pitkään niiden ongelmien ja riskirakenteiden kautta.
”Jos jossakin talossa on voinut asua turvallisesti 50 vuotta, miksi niin ei voisi olla jatkossakin?”, Kalakoski kysyy.
Nyt kun postmodernit rakennukset alkavat lähestyä peruskorjausikää, myös ne alkavat nousta keskustelun alle. Hankalimman ikäisiä ovat nämä keski-ikäiset, nelikymppiset tai sitä lähestyvät, rakennukset. Niiden arvoja on usein vaikea tunnistaa, aivan kuten 1960-luvulla ei tunnistettu jugendin arvoa. Miten näitä arvoja voitaisiin tunnistaa jollakin tavalla ennakoiden?
”Opiskelijat ovat tässä mainio tutka. He näkevät arvoa esimerkiksi tavassa, jolla nämä rakennukset käyvät dialogia ympärillä olevien muiden rakennusten kanssa. He kokevat usein hellyyttä ja nostalgiaa näitä rakennuksia kohtaan, jotka varttuneemman silmiin saattavat näyttää liian tutuilta ja arkisilta”, Kalakoski toteaa.
Kauneus kyettävä sivuuttamaan
Rakennuksilla tulisi Kalakosken mielestä olla lähtökohtaisesti oikeus säilyä ja olla. Niiden arvioinnissa ei tulisi lainkaan olla kyse kauneuskilpailusta, varsinkin kun nämä arvostukset tuppaavat muuttumaan aikojen saatossa voimakkaasti.
”Tarvitsemme enemmän lempeyttä ja empatiaa – hyväksyvää katsetta – rakennuksia kohtaan, aivan kuten me ihmiset”, Kalakoski toteaa.
Rahan, tekniikan ja turvallisuuden yli pitäisi voida Kalakosken mielestä tarvittaessa tehdä päätöksiä, jotta tärkeitä rakennuksia saadaan säilytettyä. Ihminenhän ne mittarit ja laskukaavat valitsee, joita päätöksenteossa käytetään apuna.
Monesti ihmisten ajassa kiinni olevat subjektiiviset kauneuskäsitykset ohittavat päätöksenteossa jopa kylmät laskelmat, kun korjaaminen olisi järkevää ja kannattavaa. Rakennuksia puretaan myös alueiden imagon vuoksi, kun kuvitellaan, että uudisrakentaminen kohentaa niiden mainetta.
Lähiöt edustavat juuri sitä 15 minuutin kaupunkia, josta haaveillaan
Nykyisin puhutaan paljon 15 minuutin kaupungista, jossa kaikkien palveluiden tulisi olla 15 minuutin matkan päässä kotoa.
”Parjatuissa lähiöissä on ollut alun perin juuri tuo 15 minuutin rakenne”, Kalakoski huomauttaa.
Nyt monet näistä palveluista ovat jääneet pois, ja rakennusten tontit nähdään täydennysrakentamisen paikkoina. Nämä päiväkodit ja kirjastot kertovat siitä ihmiskuvasta, jonka ympärille ne on rakennettu, ja hyvinvointivaltion rakentamisesta. Kun näitä rakennuksia puretaan, häviää valtava määrä tarinoita. Lisäksi katoaa matalan kynnyksen yrittämisen paikkoja ja paljon muita mahdollisuuksia. Erityisesti lähikirjastojen lakkauttamisen myötä katoaa kohtaamisen paikkoja.
Syrjäkylillä kiertotalous voi olla hyvä mahdollisuus ja ratkaisu. Tiiviisti asutuilla alueilla lyhyin ja järkevin materiaalin kierto on huoltaa olemassa olevia rakennuksia omilla sijoillaan. Tämä edellyttää asennemuutosta.
Hätätilanteessa ota ensimmäiseksi yhteyttä alueesi vastuumuseoon
Mitä sitten kannattaa tehdä, jos pelkää, että purkubuumi uhkaa oman lähiseudun tärkeää rakennusta? Ei välttämättä kannata yrittää puhua ensimmäiseksi niille, joita rakennuksen suojelu ja sen aiheuttamat rajoitukset pelottavat. Voi käydä niin, että rakennus puretaan nopeasti jollain tekosyyllä.
Kalakoski kehottaa olemaan ensimmäisenä yhteydessä alueellisen vastuumuseon rakennustutkijoihin. Heiltä voi saada hyödyllisiä neuvoja, ja kansalaispalautteet voivat tarjota museoille arvokasta taustatukea, johon ne voivat nojata toiminnassaan.

Iida Kalakoski
-
- Arkkitehtuurin historian ja rakennusperinnön hoidon yliopisto-opettaja ja tutkija Tampereen yliopistossa
- Pirkanmaan kulttuuriympäristöpalkinto 2022 rakennusperinnön tuomisesta esiin
- Väitteli 2023 rakennusperintökäsityksen laajenemisesta
- Seurantalojen Hyvän korjauksen palkinnon raadin jäsen
Teksti: Anna-Maija Halme