Tarinoita Oulujoen vesistön voimalaitoskylistä ja rantatörmiltä

Saasteetonta energiaa – kadotettua luontoa

Marjakangas, Salla: Tarinoita Oulujoen vesistön voimalaitoskylistä ja rantatörmiltä. Pohjois-Pohjanmaan liiton julkaisuja B 108 2022, 175 s.

Suomessa on vesivoimaa käytetty kautta aikojen. Tunnetuimpia ovat vesimyllyt, joiden avulla vilja muuttui jauhoksi, takovasarat muokkasivat tankorautaa ja veden virtaamisen myötä uitettiin sisämaasta puutavaraa edelleen jalostettavaksi, tuotiin salomaiden kultaa, tervaa, ulkomaille vietäväksi. Mutta vasta sähköistymisen myötä alkoi varsinainen koskivoiman tehokas hyväksikäyttö.

Ensin Etelä-Suomen vesistöissä 1800-luvun lopulta, suurimpana Imatrankosken kahlitseminen 1930-luvulla. Sotien alla siirtyi sähköenergian hankintatarve yhä pohjoisemmaksi, kunnes se saavutti 1930-luvulla myös Oulujoen laajat virtaama-alueet ja vuolaat kosket aina merimaalta Kainuun syviin korpimaihin. Oulujoen valjastaminen vesivirrat sulkemalla ja vesienergian muuntaminen sähköenergiaksi toteutettiin sotien aikana ja varsinkin 1950-luvulla. Oulujokeen rakennettiin seitsemän voimalaitosta ja Oulujärveen laskevien vesireittien varteen vielä kymmenkunta lisää.

Kulttuurin muutos

Salla Marjakankaan kokoamassa teoksessa on haastateltu kymmeniä vesistön varren asukkaita. Tarinoista nousee esiin kaksi suurta kerrontatrendiä. Toisaalta ääneen pääsevät ne, joille jokivarsien elämä oli osa sukupolvien aikaista talonpoikaiskulttuuria, jossa keskeistä olivat joet, kosket, niiden tarjoama jokikalastus, niiden tarjoama esteetön kulku järvestä toiseen ja lopulta Oulun kauppapaikoille.

Nämä kertomukset muistavat kuinka kala, lohi, oli keskeinen osa jokivarsikulttuuria. Nämä kertomukset muistavat korpimaista tulevat tervaveneet, muistavat puutavaran uiton muodostaman omanlaisensa jokikulttuurin, muistavat koskien kuohun. Mutta samat kertomukset muistavat, kuinka etelän herrat tulivat lihavine lompakoineen ja viinapulloineen ostamaan isien raivaamia maita, jotta tulevat ajat voisivat hukuttaa nämä rantamaiden raiviot vesivarastoiksi. Jos ei vapaaehtoisia kauppoja syntynyt, yhteiskunta otti pakkolunastuksella maat itselleen ja ikimuistoinen elämäntapa sai jäädä.

Uusi maailma vesistöjen varsille

Toinen puoli tarinastoa kertoo uudesta maailmasta, joka syntyi aluksi voimalaitostyömaille ja alkoi vakiintua niille, joille valmiit kohteet tarjosivat elämän kiintokohdetta. Sodan aikana työmaat kärsivät miespulaa, olivathan parhaassa iässä olevat miehet rintamilla, ja 1930-luvun lopulla käynnistyneet työmaat kärsivät työvoimapulaa. Tuolloin toimeen tarttuivat vanhemmat ikäluokat ja erityisesti naiset, jotka ottivat miesten paikan niissä tehtävissä, joihin voimat ylsivät. Sotien jälkeen rakentamisbuumi oli voimakkaimmillaan.

Työmaille kertyi runsaasti työvoimaa, joka oli kuluttanut energiaansa rintamilla, nyt sitä tarvittiin nostamaan maan energiantuotanto huippuunsa, jotta teollistuminen, sotakorvaukset ja uusi elämisen kulttuuri saataisiin toimimaan. Pohjoisessa rakennettiin vesistöjä, energia ohjattiin pääsääntöisesti etelän kehittämiseen.

Mutta tämän uuden elämisen muodon mukana syntyi myös asumisyhteisöjä. Vaikka liikkuva työvoima kulkikin työmaalta toiselle ja eli parakeissa, jäi valmistuviin rakennuskohteisiin kuitenkin tarvetta pysyvään työvoimaan. Tälle rakennettiin moderneja asuinkyliä, etelän arkkitehdit tuottivat nykyaikaista asumista, joka monelle entiselle jokivarren asukkaalle oli askel hyvinvointiin.

Saatiin sähkövalo, vesivessa ja kylpyamme. Energian tuottamisen lisäksi nämä syntyneet kylät tuottivat myös runsaasti lapsia. Tarinat kertovat voimakkaasti siitä yhteisöllisyydestä, joka näihin uusiin puoliteollisiin kyliin syntyi. Taustalla olivat YHTIÖT, joille työntekijöiden hyvinvointi ja samastuminen yhtiöön olivat vielä tuolloin tärkeätä. Samaa ajatusta eräänlaisesta wrightiläisestä työväenliikkeestä tavataan muuallakin Suomessa, missä arkielämä kietoutui yhteisen asian ympärille – meidän yhtiö, meidän yhteisö.

Kertomukset työnantajan järjestämästä vapaa-ajan toiminnasta, yhteisten harrastustilojen rakentamisesta, ”meidän” idean konkretisoinnista ovat mielenkiintoista luettavaa. Nämä muistelijat eivät juurikaan pohdi menetettyä luontoa, menetettyä menneisyyttä – sitähän heille ei välttämättä ollut olemassakaan.

Heidän vanhempansa olivat usein muuttaneet puolivalmiisiin yhteisöihin näkemättä vapaana virtaavia koskia, juurruttaneet lapsensa sinne ja tarjonneet tämän oman meikäläisyyden tuottaman turvan. Yhtiö tarjosi työtä, asunnon, lapsille koulutusta, nuorille tien ammattiin, kauppapalvelut. Yhtiön herrojen käsi näkyi kaikkialla. Mutta samalla yhteisöissä vallitsi selkeä luokkaero, oli herrojen puoli ja työväestön puoli. Lapset eivät tätä välttämättä tajunneet.

Kunnes sitten tekninen kehitys ohitti työvoimatarpeen, asuinyhteisöt hiljenivät, talot myytiin ulkopuolisille, joilla ei enää ollut samaa meikäläisyyden ideaa kuin ensimmäisillä sukupolvilla.

Muutama kysymys

Teoksen alkupuolella nämä jokivarren asukkaat, niin perinteisen elämänmuotonsa kadottaneet kuin uuden elämän jokivarresta löytäneet kertovat elämästään. Teoksen loppupuolella on Matti Pulkan artikkeleita, jotka kuvaavat voimalarakentamisen suurta kokonaisuutta. Olisin ehkä ottanut ainakin osan tästä tekstistä teoksen alkuun, jolloin vieraammallekin lukijalle olisi syntynyt faktapohja, johon sijoittaa yksilöllinen muistitieto.

Samoin olisin kovasti kaivannut karttaa Oulujoen vesistön kokonaisuudesta, jossa olisivat olleet esillä ne keskeiset paikat, joiden nimiä kertomusteksteissä niin usein viljellään. Tokihan teos on pääsääntöisesti kohdistettu jokivarren voimalaitosyhteisöissä asuville, mutta kuitenkin…

Mielenkiintoinen lisä on brittiläisen tuon aikaisen opiskelijan muisteluartikkeli, jossa hän kertoo vuonna 1956 saamastaan mahdollisuudesta tutustua osana opiskelujaan näihin voimalaitostyömaihin. Teksti perustuu hänen lähettämiinsä kirjeisiin, jotka olivat säilyneet hänen vanhempiensa arkistossa. John Woodman kuvaa matkaa Suomeen ja kertoo kokemuksistaan niin työmailla kuin arkielämässä näinä kiivaan rakentamisen aikoina.

Olisin ehkä nähnyt jonkinlaisen referaatin tai kommenttitekstin tästä pitkähköstä osasta teosta, en välttämättä usko, että kaikki Oulujoen varren asukkaat hallitsevat englannin kielen riittävän hyvin lukeakseen sinänsä tämän mielenkiintoisen tekstin läpi. Tai ehkä hallitsevatkin.

Kaiken kaikkiaan Oulujoen vesistön voimalaitoskylistä ja rantatörmiltä koottu teos oli miellyttävä yllätys ja tarjosi paikkoja vain ohimennen nähneelle syvällisemmän näkymän siitä, millaista yhteisöelämä parhaimmillaan noissa voimalaitoskylissä oli.

Lassi Saressalo